Keskiviikko 14. huhtikuuta.
Nimipäivää viettää Taito, Ruben

Mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä?

Luukas on kirjannut muistiin tapahtuman, joka korostaa rukoilemisen konkreettisuutta. Hän kertoo, että ”Jeesus oli eräässä paikassa rukoilemassa” ja ”kun hän oli lopettanut”, pyysi eräs opetuslapsista häntä opettamaan heille rukoilemista (Luuk. 11). Tässä ei tällä kertaa ole kyse myönteisestä asennoitumisesta rukoukseen tai jonkinlaisesta mielen tasolla tapahtuvasta jatkuvasta yhteydestä Jumalaan. Raamattu puhuu tässä ajasta ja paikasta, aloittamisesta ja lopettamisesta; rukoilemisesta, jota saattoi tarkkailla ja seurata. Se oli tekemistä, se oli tietoista, harkittua toimintaa.

 

Viime elokuussa, vuosiloman jälkeen ja uuden työkauden kynnyksellä, koin Jumalan puhuvan minulle vakavasti. Hän nuhteli minua rukoilemisen vajeesta elämäntavassani ja kutsui minua kääntymään hänen puoleensa ja etsimään hänen läheisyyttään ja apuaan.

 

Toki elämässäni rukousta oli, mutta ei kuitenkaan sellaisena kuin Luukas kuvaa Jeesukseen liittyen. Siksi minua kutsuttiin erottamaan säännöllisesti aikaa rukoilemiseen, antamaan jakamaton huomioni Isälleni ja keskittyneesti anomaan, kiittämään ja harjoittamaan esirukouksia. Toisin sanoen taivaallinen Isäni kutsui minua kammioon suljettujen ovien taakse ja siellä kohtaamaan hänen kanssaan.

 

Muistamme hyvin Herramme opetuksen Vuorisaarnassa, jossa hän korosti juuri sellaista rukoilemisen tapaa, jossa vetäydytään pois muun toiminnan, touhun ja seuran keskeltä ja keskitytään kahdenkeskiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Se ei tapahdu impulsiivisesti tai sattumalta, vaan se edellyttää harkittua toimintaa ja ajan varaamista siihen.

 

Jeesus itse eli niin kuin opetti. Silloinkin, kun hänen toimintansa oli laajentunut uusille alueille ja paljon ihmisiä tuli kuulemaan häntä, Luukas (5:16) kertoo hänen ”vetäytyneen erämaahan rukoilemaan”.

 

Elämme parhaillaan poikkeuksellista aikaa, jonka keskellä kyselemme, miten seurakunnissa nyt pitäisi toimia. Ja tulevaisuuteen tähtääviä suunnitelmia on vaikea tehdä, koska tulevat ajat ovat hyvinkin sumuisia.

 

Entä jos paluu entisen kaltaiseen ei enää onnistu? Pitäisikö vielä enemmän keskittyä digitaalisten taitojen opetteluun? Olisiko nyt aika rakentaa pienryhmätyötä ja kodeissa tapahtuvia kokoontumisia? Tulisiko työntekijöiden ja pastoreiden lähteä rohkaisemaan seurakuntalaisia systemaattisille kotikäynneillä? Vai mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä?

 

Ehdotan, että katsomme suoraan asian ytimeen. Loppujen lopuksi seurakunnan ja sen jäsenten elinvoima syntyy yhteydestä ja vuorovaikutuksesta Jumalan kanssa. Menneiden sukupolvien viisautta kannattaa kuunnella, kun he jaksoivat korostaa rukousalttarin merkitystä hengellisen elämän voiman lähteenä.

 

Sammuneet tai kytevät rukoustulet enteilevät kytevää tai sammuvaa uskonelämää ja seurakuntaelämää. Vaikka tuo saattaa kuulostaa yksinkertaistukselta tai peräti kliseeltä, pitää se silti paikkansa. Sekä Raamattu että kristittyjen sukupolvien pitkän ketjun kokemus todistaa samaa.

 

Rukoustulen valossa alkanut vuosi näyttäytyy mahdollisuuksien vuotena. Mitä muuta sitten teemmekin – uutta tai ennestään tuttua – pidetään ainakin kammioiden saranat liikkeessä.

 

 

Hannu Vuorinen

 

Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja.



UUTISET