Missä kulkee isät maan?

Marraskuun toinen sunnuntai, erityisen merkityksellinen. Niin kauan kuin oma isä elää, se on hänen päivänsä, rakkauden ja kiitollisuuden täyttämä. Vuosien myötä entistä tärkeämmäksi on käynyt myös omien poikien isän onnitteleminen. Ei ole itsestäänselvää, että kelpo miehestä tulee kelpo isä.

Edeltä taisi käydä kirkkaasti selville se, kuinka onnekas olen: olen saanut hyvän isän niin itselleni kuin lapsillenikin. Muistan olla kiitollinen, suuresti kiitollinen.

Havahduin kipeästi isäkokemusten erilaisuuteen kuunnellessani kahta ystävää isänpäivänä.

Toinen oli vasta menettänyt iäkkään isänsä. Tämä oli tukenut tytärtään loppuun asti rakastaen ja rukoillen. Päivä oli täynnä haikeutta: ensimmäinen isäinpäivä ilman elämän  tärkeän miehen läsnäoloa.

Toisen ystävän menetys oli varhainen ja karu: isä oli lähtenyt hänen elämästään vauvaiässä, eikä ollut koskaan muistanut tyttären merkkipäiviä tai osallistunut välittäen hänen  elämäänsä. Lähetettyihin postikortteihin ja kirjeisiin ei tullut vastausta, eikä tytär koskaan saanut tutustua nyt jo edesmenneeseen isäänsä. Isä ei kertaakaan osoittanut kiinnostusta, ei kysynyt vointia – eikä päässyt koskaan näkemään, miten hieno nainen hänen hylkäämästään tyttärestä tuli.

Mahtoivatko näiden kahden isän saamat eväät elämään olla erilaiset? Oliko toinen vastaanottanut rakkautta ja osasi sitä siksi myös lahjoittaa? Oliko toinen jäänyt vaille rakkautta ja turvaa, eikä hänellä siksi ollut uskallusta tai välineitä isän tehtävään?

Oma isäni kasvoi 1930–40-luvuilla maatilalla, jossa oli paljon perhettä, eläimiä, työtä ja tointa. Isovanhemmat taisivat kuulua vielä siihen sukupolveen, joka ei suuremmin hellinyt tai kannustanut.

Nuorena aikuisena uskoon tullut isäni katkaisi tämän tunteet kätkevän, puhumattoman ja pussaamattoman sukupolvien ketjun. Perheen saatuaan hän piti meitä lapsiaan hyvänä, kasvatti rohkaisten ja keskustellen. Tämä on minun arvokas kokemukseni.

Nytkin isäinpäivänä, vielä 85-vuotiaana, hän totesi vanhuutensa olevan lohdullista, kun on saanut niin rakastavan perheen. Millainen on sellaisen ihmisen jumalakuva, jonka isä on ollut hyväksi isäksi kelpaamaton? Tai sellaisen, jolla ei ole kokemusta isästä lainkaan?

Vapahtajan armon kokeminen voi korjata rikkimennyttä, synnyttää uutta näkökulmaa ja  tuoda armahdusta sekä itseään, omia tekojaan ja laiminlyöntejään että läheisten haavoittavaa käytöstä kohtaan. Myös ammattiapu ja hengellinen sielunhoito ovat hyödyllisiä.

Kokemus Jumalasta vertautuu yllättävän paljon siihen, millaiseksi isän miellämme. Lohduttavaa on kuulla sellaisen ihmisen kertomus, joka on vasta läheiseen  jumalasuhteeseen päästyään saanut ensimmäisen kokemuksen hoitavasta ja armahtavasta isänrakkaudesta.

Kristiina Kunnas

Kirjoittaja on KD-lehden päätoimittaja.