Minun lapsenuskoni, siskoni myllynkivi

Minä olen saanut lapsenuskostani rakennuspalikoita, joilla olen voinut rakentaa uskoani maasta taivasta kohti. Toisten lapsuudenuskon palat kelpaavat lähinnä myllynkiviksi kaulaan. Kuten siskollani.

Vanhempani rakastivat meitä lapsia, siitä ei ole epäilystäkään, mutta heidän hengellisyyteensä oli jäänyt verkonpainoja mukaan. Vanhempani olivat uskoontulonsa jälkeen päätyneet mukaan vähemmän terveen yhteisön työkeskukseen. Usko oli myrskyä, jossa täytyi pitää veneen laidasta kiinni rystyset valkoisina, ja pelastus piti ansaita taistelemalla traktaatti kädessä. Isäni ei äidin kanssa edes treffeillä voinut kävellä kadulla rauhassa, vaan jokaiselle vastaantulijalle piti jakaa luettavaa.

Kun äiti ja isä menivät naimisiin ja muuttivat toisaalle, johtaja puhui takanapäin, miten uskovaisetkin valitsevat haureuden eivätkä Jumalan työtä. Taakse jäivät demonien ajamiset ja syyllistysrukoukset, mutta matkalaukussa kulki rakennuspalikoita maailmaa vieroksuvaan, itseään armahtamattomaan uskoon. Onneksi heiluriliikettä oli sen verran, että perheessämme ei koskaan puhuttu demoneista tai lopun ajoista, ja ilmestyskirjallisuus oli pannassa oppiväittelyiden seurana.

Mitä tapahtui ensimmäisen lapsen kohdalla? Vanhempieni hengellisyys ei riittänyt siskolleni ehjän uskon rakennuspalikoiksi, vaan siitä tuli sortuneita torneja ja päälle kaatuvia muureja. Uskon kulmakivistä tuli myllynkiviä, jotka vetivät kohti meren syvyyksiä veneen pohjan läpi. Tiilien ja kivien alta piti repiä itsensä vapaaksi. Rakastava aviomies sekä Uskontojen uhrien tuki ry ovat auttaneet vapauteen.

Kun synnyin kolmantena lapsena, aallokko oli vähän tasaantunut. Sain käsiini erilaisia kiviä kuin siskoni. Lapsuuteni pahin seurakunnallinen järkytys oli kirkon lastenkerhon Hannu ja Kerttu -diasarja. Vanhempieni tarjoamat raamit antoivat tilaa kokeilla.

Tämän pohjan päällä olen suorittanut liikaa, saanut ja antanut vääriä profetioita sekä ollut vieraantunut ympäröivästä maailmasta mutta myös kokenut yliluonnollisia väliintuloja, äärimmäistä merkityksellisyyden tunnetta sekä yömyöhään jatkuneita rukoussessioita kaverien kanssa. Olen käynyt läpi omat uskonkriisini ja kuvainraastoni, mutta moni vanhempieni tarjoamista tiilistä komeilee edelleen uskon rakennelmani seinissä.

Kumpi meistä on kokenut meidän perheemme hengellisyyden oikein, minä vai siskoni? Todennäköisesti molemmat. Mutta eikö velvollisuuteni olisi pakottaa siskoni ymmärtämään, että hän on väärässä ja että hänenkin pitäisi palata lapsuudenkotimme hengellisten kivien äärelle? Mieluummin ei. Mieluummin en ota henkilökohtaisesti, että hän on ahdistunut lapsuutemme uskosta. Mieluummin annan hänen itse rakentaa torninsa, mistä kivistä hän sen rakentaakin, ja kerron mielipiteeni vain, jos kysytään. Lisäksi mielelläni kunnioitan häntä sen verran, että kysyn häneltä luvan ennen kuin puhun hänen asioistaan julkisesti. Tai ennen kuin kirjoitan niistä RV:ssä.


Markus Mäenpää

Kirjoittaja on teologian jatko-opiskelija, jonka pienet kaksospojat pitävät kiinni hiekkalaatikkoleikeissä.