Mikä meininki?

”Onko teillä kivaa? En kuullut. Onko teillä kivaa? Taputetaan Jee­sukselle!” Toinen tilaisuus: ”Onko teillä mukavaa? Toivottavasti kaikilla on hyvä olla!” Tai: ”Onpa kiva nähdä iloisia naamoja! Eihän tänne ole tultu surkuttelemaan vaan iloitsemaan siitä, että Herra on hyvä!” Tai: ”Mikä meininki? Kaikki hyvin?”

Samaan iloittelevien kerhoon kuulunee se seurakunnan työn­tekijä, joka pyysi, etten mainitse puheessani sanaa synti. Se kun saattaa ahdistaa ihmisiä. ”Me haluamme, että ihmisillä on hyvä olla, kun he lähtevät täältä.”

Onko jumalanpalveluksen tai hengellisen tilaisuuden tarkoitus todella se, että ihmiset viihtyisivät ja heillä olisi hyvä olla? Voi­siko ajatella, että joskus on hyvä, että on paha olla? Sellainen olotila saattaisi herättää synnintunnon, johtaa katumukseen, parannuksen tekoon ja sellaiseen yhteyteen Herran kanssa, jos­sa on todellinen ilo.

Maallisella ilolla ja hengellisellä ilolla on suuri ero. Edellinen tulee ja menee tunteitten ja olosuhteitten mukaan, jälkimmäi­nen pysyy niistä huolimatta.

Todellinen ilo on Hengen hedelmä. Raamattu luettelee Gala­talaiskirjeessä Hengen hedelmiksi rakkauden, rauhan, kärsiväl­lisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän ilon lisäksi. Ne kaikki ovat ominaisuuksia, joita ei omaksuta hetkessä. Ne syntyvät prosessinomaisesti ihmisen pyhittyessä. Niille kaikille on ominaista se, että ne hitsautuvat osaksi ihmisen luontoa ja identiteettiä.

Tällaisella syvällä, sisimmästä nousevalla ilolla ei ole mitään tekemistä ulkoisen hauskanpidon kanssa. Syvä ilo ei synny dis­kopallojen välkkeessä eikä keinotekoisesti nostatetussa fiiliste­lyssä. Se ei myöskään häviä vaikeuksien ja ahdistusten keskellä, sillä todellinen ilo syntyy Jeesuksen tuntemisesta, hänen lähel­lään olosta. Hänestä.

Ymmärrän hädän nuorten puolesta ja sen, miten suuri kiusaus on yrittää houkutella heitä hengellisiin tilaisuuksiin maallisin keinoin. Tässä on kuitenkin vaaransa. Valheellisen ilon tarjoa­minen ei johda Kristuksen tuntemiseen. Se on vähän sama asia kuin jos lapselle annettaisiin karamellipaperi ilman makeista.

Ontto hauskuus ei juurruta todellisen ilon antajaan, ja siksi ihmiset eivät sitoudu, uudistu eivätkä kasva hengellisesti. He päinvastoin alkavat etsiä tilaisuuksia, joissa voi hetkeksi irrotel­la ja unohtaa arjen ahdistukset. Ja kuitenkin: vasta ahdistusten kohtaaminen ja läpikäyminen avaa tien surun alta puhkeavalle ilolle.

Hengellisten tilaisuuksien tarkoitus ei liene laastarin ojenta­minen särkyneelle vaan Sanan saarnaaminen eksyneelle. Toki sielunhoito ja lupa rikkinäisyyteen, masennukseenkin, kuuluu hengellisen kasvun etappeihin. Sielun varjoihin auttaa kuiten­kin parhaiten Kristuksen valo.

Syvintä ja puhtainta iloa olen nähnyt esimerkiksi vanhukses­sa, joka on kokenut kovia ja menettänyt paljon mutta juurtunut Jeesukseen. Hänessä kärsimys on kiteytynyt jalokiveksi, jonka loistetta eivät olosuhteet pysty himmentämään. Hänen ilonsa on olla lähellä Herraa. Sellaista iloa minäkin kaipaan!

Salme Blomster

Kirjoittaja on terapeutti ja kirjailija.