Matkalla iloiseksi, tiedostavaksi antajaksi

Suomalaisten tunnustavien kristittyjen keskuudessa on joitakin tabuaiheita, esimerkiksi seksi ja seksuaalisuus, vallankäyttö, alkoholi, avioero, itsemurha… Ja raha.

Suomalaiset eivät yleensäkään ole halukkaita keskustelemaan toisten kanssa tienesteistään ja siitä, mihin rahat kuluvat. Rakentavaa keskustelua aiheesta on välillä vaikeaa löytää verotustietojen tirkistelyn rinnalle.

Kristityltä se, että on kiinnostunut rahasta ja raha-asioista, on melkeinpä vaarallinen tunnustus. Meillähän on aarre taivaassa ja kaikki rikkaus tulee Jumalalta. Ahneus on syntiä. Näin onkin.

Vaikeus rahasta puhumiseen on kuitenkin kummallista. Raha – voiko olla sen arkisempaa asiaa? Raha on väline, jolla osallistumme yhteiskunnan toimintaan ja pidämme omat ja perheemme elinolosuhteet inhimillisinä Suomen ilmastossa. Jolla ruokimme nälkäiset suut lähellä ja kaukana ja mahdollistamme meille tärkeiden asioiden, kuten seurakunnan, toiminnan.

Monelle raha onkin helppo, jotenkin mitäänsanomaton, asia. He ovat niitä pyhiä huolettomia, jotka suhtautuvat niin, että rahaa tulee ja menee, mitä sitten.

Oletettavasti tällaiset ihmiset sijoittuvat tuloiltaan jonnekin keskikastiin: tulot ovat sen verran pienet, ettei rahankäyttöön pysty kiinnittämään sen kummempaa huomiota – suunnilleen kaikki menee mitä tuleekin. Kuitenkin rahaa on sen verran paljon, ettei tarvitse ihan joka hetki kituuttaa ja kyseenalaistaa jokaista ostostaan.

Huoleton suhtautuminen rahaan on ihan hyväksyttävää, jos se on tietoista. Sitten kun rahaa on oikeasti vähän tai sitä alkaa olla melko paljon, asia tarvitsee ja suorastaan vaatii huomiota.

Sellaiset ”sijoittajat”, jotka piilottelevat tuhansia euroja käteistä piironginlaatikoissa, ovat vähenemään päin – ja minun on todettava, että onneksi. Sijoittaminen on yhä tutumpaa myös kristityille. Ehkä on jo ymmärretty, ettei ole epähengellistä hoitaa omaisuuttaan ja pohtia, miten voisi viisaimmin hallita sitä, minkä on haltuunsa saanut.

Nykymaailmassa on turhan idealistista suhtautua vähättelevästi rahankäyttöön, sillä siitä on tullut – halusimme tai emme – tärkeimpiä tapoja, jolla tavalliset kansalaiset voivat vaikuttaa maailmaan. Harvat meistä ovat billygrahameja tai gretathunbergejä, niin että saisimme sanomisemme julki edes Suomen laajuisesti. Me tavikset äänestämme vaalilipukkeiden lisäksi jaloillamme ja lompakollamme.

Harmi vain, että rahan kanssa on sama kuin koulun laulukokeen: ihminen laitetaan kylmiltään tekemään aika vaikeaa asiaa ja oletetaan, että se sujuu luonnostaan ja että sitä voi luotettavasti arvioida.

Henkilökohtaisen talouden lisäksi tuhansia suomalaisia tekee päätöksiä erilaisten yhdistysten ja yhteisöjen, myös seurakuntien, taloudenhoidosta. Vapaaehtoisia näihin tehtäviin on yhä vaikeampaa löytää niin kauan kuin raha ja taloudenhoito nähdään jotenkin vaiettavina ja vaikeina asioina.

Ilahduttavasti seurakunnissa on alettu enenevissä määrin tiedottaa seurakuntalaisia ajankohtaisesta taloustilanteesta, ilonaiheista ja haasteista. Uskon, että yhä avoimempi ja myönteisempi suhtautuminen raha-asioihin kasvattaisi seurakuntiin lisää niitä ”iloisia antajia, joita Jumala rakastaa” (2. Kor. 9:7).

Anna Vuorinen

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja.