Maaliin pääsyn riemua

Syksyllä 2017 esitin esimiehelleni pyynnön: ”Haasta meidät johtoryhmänä kuntoilutapahtumaan, johon valmistautuminen edellyttäisi muutakin kuin vain puhetta.” Vastausta ei tarvinnut odottaa. Saamani haasteen mukaisesti seuraavan vuoden elo­kuussa juostaisiin Turussa Paavo Nurmi -maraton, jonka yhtey­dessä olisi mahdollista juosta myös lyhyempiä matkoja.

Vuosien kuluessa vyötärölleni oli kerääntynyt lisäkiloja armei­jan ihannepainoon nähden reilusti yli lentoyhtiöiden hyväksy­män, normaalikokoisen matkalaukun painon verran. Pohdin kuumeisesti, kauanko minulla olisi aikaa yrittää kohentaa kun­toani.

Kirjoitin kalenteriini tulevan elokuun kohdalle merkinnän: ”Osal­listuminen Paavo Nurmi -puolimaratoniin Turussa.” Tapahtu­man kirjaaminen tuntui jo voitolta. Sitten havahduin: kisaahan ei juosta vain kalenterimerkintänä.

Vuoden loppu lähestyi. Ylikilojeni määrä vain nousi. Las­kelmoiva ajatuskulkuni yritti juonia omia, hikoilua välttäviä strategioitaan. Tiedostin, etten selätä saamaani haastetta vain ajatusten vaan myös tekojen tasolla. Olemukseni ulkoinen muu­tos ei tapahtuisi ilman selkeää sisäistä päätöstä. Siispä sanoista tekoihin!

Ensimmäinen juoksuyritykseni oli varsin masentava. Vain muutama juoksuaskel, ja säikähdin itsekin omaa läähätystäni. Jalkani viestivät kuntoiluni käynnistyessä, että ne eivät olleet valmiit suullisesti tekemääni lupaukseen.

Sovittuna hetkenä uskaltauduin kuitenkin lähtöviivalle Turussa. Maalin tavoittaminenhan edellytti matkalle lähtöä. Alkukilomet­rit sujuivat ongelmitta. Nähtyäni vaimoni katselijoiden joukossa innostuin juoksemaan yli todellisen nopeuteni. Näyttämisen halu teki taas kerran tepposensa.

Vauhtini alkoi pian selkeästi hiipua. En voinut syyttää siitä lenkkareitani. Nehän olivat lähes upouudet. Lähetysjärjestömme nimissä oleva juoksupaitanikaan ei auttanut askeleitteni piden­tämisessä. Ohittamieni juoksijoiden määrä oli vähäinen verrattu­na minut tavoittaneitten lukumäärään.

Muutama kilometri ennen maalia juoksuni päättyi. Oli pakko vain kävellä. Vauhdin hidastuessa huomasin pysähtyneeni ihas­telemaan juoksureitin ympäristöä. Itse juoksu unohtui nyt tyys­tin. Aurajoen ylpeys, Suomen Joutsen, varasti huomioni.

Havahduin kuitenkin pian siihen, että olen puolimaratonilla, en turistimatkalla. Minua odotetaan edelleenkin maaliin, jonne en pääsisi koskaan vain Aurajoen rannassa seisoskelemalla. Siis­pä liikkeelle, vaikka hitaasti!

Nopeimmat kilpatoverini olivat jo kotimatkalla saapuessani loppusuoralle. Vielä muutama askel, ja sitten saisin luvan kanssa pysähtyä. Paikalla ollut yleisö ei puhjennut enää rajuihin suosion­osoituksiin. Harvat kiinnittivät huomiota väsyneen juoksijan lop­pumetreihin. Mestarit olivat saapuneet perille suosionosoitusten kannustamina jo paljon, paljon aikaisemmin.

Olin kuitenkin itse äärimmäisen onnellinen. Vaikka en ollut paras, olin kuitenkin voittaja! Voitin itseni ja omat epäilyni. Sain jälleen muistutuksen siitä, että elämän kilparadalla ei sittenkään tärkeintä ole vauhti vaan perille pääseminen.

Ari Joensuu

Kirjoittaja on Fida Internationalin aluejohtaja.