Kylmän sodan lapset – osa II

”Miten ihmiset eivät tajua, ettei ihmiskunta voi selvitä näistä on­gelmista?”, 13-vuotias esikoispoikamme pohti maailman menoa ja alkoi luetella havaintojaan:

 

Ilmasto muuttuu. Puolet amerikkalaisista pitää Trumpia hyvänä presidenttinä, vaikka hän kieltää ilmastonmuutoksen. Idässä hal­litsevat Putin ja Kiinan johtaja. Ydinsota uhkaa.

 

Tutun kuuloista. Tuli mieleen oma varhaisnuoruus 1980-luvun alun Lapissa. Neuvosto-ohjukset ja Pohjois-Suomen miehitys pelottivat ihmisiä. Uhkakuvista on tullut jälleen osa lasten mielen­maisemaa.

 

Poikaani kuunnellessa ajattelin mielessäni, että hänen huo­lenaihelistaansa saisi helposti lisääkin asioita. Itse lisäisin siihen esimerkiksi ihmisten digitaalisen valvonnan, pakolaisvirrat, sodat ja terrorismin, läntisten yhteiskuntien sisäiset jännitteet sekä glo­baalin etelän köyhyyden.

 

Vaikka maailmassa tapahtuu paljon hyvää ja tutkijat löytävät yhä uusia ratkaisuja esimerkiksi lääketieteen alalla, yleisesti ih­miskunnan kyky selvitä itse kaivamistaan kuopista näyttää heikol­ta. Jokainen ratkaisukeino tuntuu luovan uuden ongelman.

 

Kasvattajana en kuitenkaan halua kylvää pelkoa, huolta ja toivot­tomuutta lasteni mieliin. Mieluummin haluan valaa vastuullisuut­ta ja toivoa.

 

Moniin edellä mainittuihin uhkakuviin liittyy asioita, joihin me yksilöt voimme vaikuttaa. Siksi kannattaa pyrkiä rakentamaan it­selleen elämäntapaa, joka ruokkii hyvää niin omassa lähiyhteisös­sä kuin globaalisti. Eikä tämä rajoitu vain kulutustottumuksiin.

 

Uskon, että jokaisella on aito, joskin ehkä pieni mahdollisuus parantaa maailmaa. Keskeisiä hyveitä siinä työssä ovat maalaisjär­ki sekä perusmyönteinen suhtautuminen muihin ihmisiin.

 

Tällaisessa vastuullisuudessa on myös toivon siemeniä. Silti oma toivon näköalani perustuu pohjimmiltaan muuhun: kristilli­seen uskonvakaumukseen. Voi olla, että ihmiskunta sössii asiansa yhä isommalle solmulle. Silti Jumala on hyvä, ja hän on yhä kaiken kaaoksen, vihanlietsonnan ja itsekkyyden yläpuolella. Ei välinpi­tämättömänä sivusta seuraten, vaan siten, että hänellä on asioihin viimeinen sana.

 

Kristillinen eskatologinen toivo Jumalan kaitsennasta ei tarkoita lamaantumista uhkakuvien äärellä muttei myöskään passiivisuut­ta ja välinpitämättömyyttä siitä, mitä elämässämme ja ympäril­lämme tapahtuu.

 

Kristinuskon mukaan Jumala on kiinnostunut luomastaan maailmasta ja toteuttaa sen keskellä omia hyviä suunnitelmiaan. Ihmisinä meidän suuri kutsumuksemme on olla hänen työtoverei­taan ja työvälineitään, joiden avulla hän vie näitä suunnitelmiaan eteenpäin.

 

Raamatun lisäksi rohkaisua tarjoaa kristillisen seurakunnan historia. Toivottomuus ei lamaannuttanut uskovia Rooman valta­kunnan romahtaessa, ei viikinkien, muslimivalloittajien ja mustan surman kylväessä tuhoa keskiajan Euroopassa eikä Itä-Euroopan puristuessa kommunistidiktatuurien ikeen alle. Eikä seurakunta ole lamaantunut myöskään nykyajan diktatuurimaissa, joissa ih­misiä valvotaan ja vainotaan.

 

Jumalalla on jokaiselle varattuna jalo kutsumus. Eri aikoina se on erilainen, mutta aina yhtä tärkeä. Ehkäpä tarvitaan juuri uhka­kuvia, jotta me itse huomamme sen.

 

 

Heikki Salmela


Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja