Kyllä pärjätään!
tuskin tuottanut vastaavaa tulosta. Kuten Jeesuksen velipoika Jaakob tokaisee: Teillä ei ole, koska ette ano.
En tiedä, olenko ainoa, joka potee tietynlaista aikuisuuden asenneongelmaa. Jonkin tarpeen tai huolen pitää kasvaa aika isoksi ennen kuin alan oikeasti työstää sitä rukouksessa. Teoriassa ymmärrän rukouksen mahdin ja sen, että rukoiluun käytetty aika on jokaisen sekunnin arvoinen. Mutta alitajuinen päätelmä, ettei jonkin asian vuoksi kannata vaivata Jumalaa, voi tehdä rukoushetkistä liian harvinaisia ja minusta liian itsenäisen pärjäilijän.
Lasten elokuvassa Risto Räppääjä ja polkupyörävaras on kappale, jossa riita erkaannuttaa ystävykset. Siinä Risto laulaa kaveristaan Nelli nuudelipäästä näin: ”Meikä ei tarvi nuudelipäätä yhtään mihinkään. Nelli meni ja Nelli tuli, ei haittaa pätkääkään. Kyllä pärjätään, kyllä pärjätään, kyllä varmasti pärjätään!”
Laulu kuvaa hyvin aikuisuuden asenneongelmaa suhteessa Jumalaan. Emme ehkä varsinaisesti riitele hänen kanssaan; me vain pärjäilemme itsekin. Elokuvassa laulu on tosin silmänlumetta. Oikeasti ystävykset surevat välirikkoa ja kaipaavat toistensa seuraa. Uhmakas riimittely pyrkii vain peittämään nämä tunteet. Ajatus tuntuu kovin tutulta monella aikuiselämän osa-alueella.
Jeesus säpsäytti kerran aikuisia kuulijoitaan sanomalla, että elleivät he käänny ja tule lasten kaltaisiksi, he eivät pääse taivaaseen. Mikä aikuisissa oli sellaista, joka vaati vetämään esiin näin uhkaavan kortin? Vastausta voi vain arvailla, mutta voisiko syy liittyä jotenkin juuri pärjäämiseen?
Aikuisuus ymmärretään ennen muuta kykynä ottaa vastuuta. Hallinnoiminen tuo elämään kuitenkin helposti myös riippumattomuutta ja ylpeyttä. Heikkoutta ei näytetä. Apua ei pyydetä, eikä omia tarpeita ruikuteta muille, vaan asiat voi hoitaa itsekin. Kyllä pärjätään!
Lapsen maailmassa asiat ovat toisin. Perusturvallisesta elämästä nauttiva piltti kulkee avoimin silmin ja sydämin. Hän ihmettelee maailmaa ja suhtautuu ihmisiin vilpittömästi ja armollisesti. Lähimmille aikuisille hän esittää tarpeensa ja toiveensa luottaen, että ne täyttyvät. Tunteensa lapsi ilmaisee estoitta, tarvittaessa jopa kovaa ja korkealta sekä täysin sopimattomissa tilanteissa.
Valitettavasti aikuistuessa moni näistä taidoista sammuu ja perusnöyryyttä, tarvitsevuutta ja anteeksiantavaa mieltä pitää opetella erikseen. Ehkä Jeesus tarkoitti juuri tämäntapaisia asioita viitatessaan lapsenkaltaisuuden välttämättömyyteen.
Mitä rukoukseen tulee, mikään ei ole helpottavampaa kuin se, kun saa huokaistua taivaalliselle Isälle, miten asiat aikuisten oikeasti elämässä ovat. Sanoja ei välttämättä tule monta, mutta tärkeintä on se, että sydän on kokonaan läsnä ja valmiina ripustautumaan yksin hänen apuunsa ja armoonsa.
Ruut Ahonen
Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.
40/201
