Kun kehys alkaa olla osa sisältöä

Toteamus kuluu nykyaikaisen kristityn repliikkivarastoon. Sen tehtävä on kertoa, että lausuja ei ole hurmattavissa kokousten tai jumalanpalvelusten prameilla puitteilla tai hienolla tavalla esittää kristillistä sanomaa. Fokus on sisällössä, siinä mitä todella sanotaan.

Asia kuitenkaan ei ole aivan näin yksinkertainen. Ihminen ei tee valintoja ainoastaan asiaperusteilla ja järjellä, vaikka näin itselleen usein uskotteleekin.

Emme valitse vaikkapa autoa tai vaatteita puhtaasti sisältösyistä. Kyse ei ole vain liikkumisesta paikasta toiseen tai tekstiileistä, jotka pitävät meidät lämpiminä. Ne kertovat aina jotain tyylistämme ja arvostuksistamme.

Jumalanpalveluksissa kehys alkaa helposti olla osa sisältöä. Näiden kahden sekoittuminen yhdistää uudistajaa ja perinteiden arvostajaa. Klassisemman tyylin kannattaja ajattelee usein, että vanhat kehykset edustavat muuttumattomuutta ja pysyvyyttä kaaosmaisen ajan keskellä. Perinteet tuovat turvaa ja varjelevat myös sisältöä.

Uudistajalle kehysten uudistaminen voi niin ikään muodostua itsetarkoitukseksi. Kehysten tehtävä on inspiroida ja viedä häntä eteenpäin katsovaan tunnelmaan. Uudistuneiden kehysten katsotaan kumuloivan uudistavaa sisältöä.

On toisaalta hyvin lohdullista, että sisällön ja perussanoman muuttaminen on oikeastaan hyvin vaikeaa. Vaikka kentällä tulee vastaan paljon sekä uudistajia että vanhan kehyksen tulevaisuudesta huolestuneita, ihmisiä tuntuu yhdistävän yhä syvä halu säilyttää seurakunnat Jeesus-keskeisinä aidon evankeliumin vaalijoina.

Tämän kirjoittajalla on ollut etuoikeus osallistua melko kattavasti eri kirkkojen ja yhteisöjen jumalanpalveluksiin. Arvostan suuresti katolilaisten messuja ja ortodoksien liturgioita, ja näen luterilaisessa jumalanpalveluksessa ja heränneiden seuroissa – samoin kuin itselleni eniten tutussa helluntailaisten aamukokouksessa – nimenomaan sisällön puolesta paljon hyvää.

Se, että lukeudun jumalanpalvelusten kehysten uudistajien leiriin, kumpuaa pitkälti siitä, etten pidä raamatullisena sitä ajatusta, että jonkin tietyn aikakauden tai paikan tyyli nousisi tärkeämmäksi kuin jumalanpalveluksen sisältö. Vanhaa kehystä puolustetaan usein, ei kehyksenä, vaan osana sisältöä.

Kysymys on myös käytännöllisyydestä. Kadulla ohi lipuvia 1950-luvun autoja kuuluu ihailla ja 1800-luvun vaatteita pitää hienoina, mutta eivät ne kuulu tämän päivän ihmisen arkielämään – eivät, vaikka täyttävätkin yhä tehtävänsä kulkuvälineinä ja tekstiileinä.

Uudistamisen paradoksi on se, että se mitä luomme tänään, on uutta vain hetken. Kahdenkymmenen vuoden päästä – tai todennäköisesti jo aiemmin – se, mitä teemme nyt, on joka tapauksessa jonkun uudistajan mielestä toivottoman vanhanaikaista. Mutta näin kuuluukin olla.

Kristus itse ei tarvitse päivitystä. Hän kaipaa tulla julistetuksi sellaisena, kuin hän Raamatussa itsensä ilmoittaa.