Kun kasvupuhe ahdistaa

Lokakuun alussa järjestettyjen Helluntaiherätyksen Syyspäivien odotetuinta antia olivat kokemukset Ruotsista. Ruotsin helluntailaiset ovat viime vuosina kokeneet hyviä aikoja pitkän laskusuhdanteen jälkeen.

Ruotsalaisten neuvoille aplodeerattiin lämpimästi, mutta moni taisi toivoa, että länsinaapurin lääkkeet alavireisyyteen ja huoleen Suomessa olisivat olleet jotakin muuta kuin minkä jo valmiiksi tiedämme: sosiaalinen työ, viestikapulan antaminen rohkeammin eteenpäin ja uusien seurakuntien perustaminen.

Salin hämärässä istui moni, jolta uudistuspuheet menivät ohi korvien. Huomattava osa seurakunnista on jo tilanteessa, jossa viestikapulalle ei enää ole vastaanottajaa. Seurakunnassa ei yksinkertaisesti enää ole hetkeen ollut lapsia tai nuoria, ei oikein työikäisiäkään. Tällaiselle kuulijalle uudistuspuhina herättää lähinnä luovuttamismielialaa.

Syyspäivät muistutti siitä, ettei Helluntaherätyksen ongelma ole ainakaan se, etteikö meillä olisi nuorekkaita ja freesejä tapahtumia. Ongelma on se, että liian moni kokee nykytapahtumissa syvää osattomuutta. Hymyillään ja taputetaan mukana, mutta anti jää vähäiseksi. Jossain näyttäisi olevan bileet, mutta sinne ei ole asiaa.

Liikkeeseen on syntymässä aivan uusia, harmillisia jakolinjoja, joissa väki jakaantuu pärjääjiin ja putoajiin. 

Seurakuntien joukossa on muutamia ilahduttavia kasvupaikkoja, joissa oma porukka eri ikäluokista saadaan hyvin kasaan, saavutetaan jonkin verran paikkakunnan väkeä ja jopa jonkin uuden seurakunnan tai työpisteen perustaminen on aivan realistinen tavoite. Useimmiten kysymys on niin sanotusti vireistä paikkakunnista, joissa on muuttovoittoa, opiskelupaikkoja ja seurakunnalla myös vahva, pitkä jatkumo.

Tietysti tarinat kasvusta ja voimaantumisesta lämmittävät ja moni saa tapahtumissa napattua ihan oikeita ideoita ja työvälineitä, jotka pääsevät sitten omassakin arjessa aikanaan käyttöön. 
Olisi ylipäätään suotavaa, että tapahtumiinkin tultaisiin avoimin ja vastaanottavaisin mielin ja uskottaisiin, että Jumalalla on minulle juuri täällä paljon annettavaa. Ei pidä antaa valojen ja välkkeen hämätä: ihmisiä ne siellä lavalla ovat niin kuin minäkin.

Mutta kaivattaisiinko erilaisille paikkakunnille erilaista reseptiikkaa? Kasvu- ja uudistumispuheen rinnalle tarvittaisiin puhetta siitä, mikä on sellaisen seurakunnan tehtävä, joka ei todennäköisesti tule erityisemmin kasvamaan tai uudistumaan.
Kyse ei ole tappion nielemisestä, exit-strategiasta tai saattohoidosta. Kyse on sen hyväksymisestä, että uudistumisen välineet – viestikapula ja seurakunnanistutus – eivät ole käytettävissä kaikkialla. 
Mitä tällainen seurakunta voisi tehdä 2020-luvulla? Miten Helluntaiherätys voisi sitä tukea? 

Anssi Tiittanen
Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö.



40/201

Ristin Voiton verkkosisältö nyt Ajassa-lehdessä – diginäköislehti päivittyy toistaiseksi tutulle paikalle ristinvoitto.fi:hin
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan