Kourallinen päiviä

Vuosia parantumattomasti sairaita hoitanut sairaanhoitaja kertoi, mitä asioita ihmiset katuvat eniten ennen kuolemaansa. Yleisin katumuksen aihe on omista unelmista luopuminen. Vasta kuolinvuoteella uskaltaa tunnustaa eläneensä enemmän toisten odotusten ja toiveiden mukaan kuin omia haaveita tavoitellen.

Lisäksi lähes kaikki miespotilaat katuivat, että olivat tehneet liikaa töitä ja laiminlyöneet puolisoa ja lapsia. Tässäkin katumuksen aiheessa varmaan ”tasa-arvoistutaan” vuosien saatossa; aiemmissa sukupolvissa kun miehet vielä useammin elättivät perheen.

Kuoleman lähestyessä kaivataan myös ystäviä ja harmitellaan, että yhteydenpito on syystä tai toisesta jäänyt. Viime hetkillään ihmiset havahtuvat siihenkin, että ovat tukahduttaneet tunteitaan ja jättäneet onnellisuuden kokemuksen toissijaiseksi.

Lista kaduttavista asioista palauttaa inhimillisten perusasioiden äärelle. Sittenkään ei mietitä maksamattomia lainoja tai omaisuus­järjestelyjä. Kuoleman edessä jäljelle jää vain oleellinen.

Kuningas Daavidkin huokaili elämän ehtoopuolta miettiessään: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki.”

Eräs takavuosien ministeri kertoi säilyttäneensä aikoinaan virkamatkallaan lahjaksi saamaansa käsin kirjailtua kuolin­vaatetta työhuoneensa kaapissa. Ehkäpä sekin auttoi suhteellisuudentajun säilymisessä: asemasta riippumatta
matojen ruokaa tässä ollaan yhtä kaikki. Muinaiset roomalaiset taas sanoivat aamutervehdyksenään toisilleen ”Moriens!”, joka tarkoittaa kuolevaista. Sieltäköhän muuten meikäläistenkin ”morjens” lienee peräisin. Ehkäpä päivänsä osasi järjestää järkevämmin, kun heti aamusta muistutettiin elämän rajallisuudesta.

Onko niin, että vasta kuoleman kanssa kasvotusten osaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen? Olisi varmaan syytä herätä aiemmin ja ainakin lopettaa ”sitku”-elämä ja suorittaminen. Elämä on ainutkertainen lahja, josta saa nauttia ja iloita tässä ja nyt. Vanha sanonta ”Ei onni tule etsien, se tulee eläen” muistuttaa tästä. Kun asioita katsoo iankaikkisuusperspektiivistä, moni mukamas tärkeä juttu ei sitä ehkä olekaan. Tärkeää ovat sen sijaan ne jäljet, jotka elämästämme jäävät omaan ja toisten sydämiin.

Itse tulin pysäytetyksi näiden ajatuskulkujen äärelle tänä kesänä saatuani rintasyöpädiagnoosin. Perusterve ihminen, jolta puuttuu kaikki riskitekijät ja myös oireet, on sellaisen tiedon kanssa aika kysymysmerkkinä. Omassa tilanteessani päätin valita avoimuuden tien, mikään muu tuskin olisi ollut edes mahdollista. Kerrottuani sairastumisestani sain tuhansia rohkaisevia viestejä ja suuren joukon esirukoilijoita – kiitos kaikille teille. Rukoukset ovat kantaneet; sisimmässäni olen tuntenut levollisuutta ja rauhaa, jota on vaikea ulkopuoliselle kuvata. Vanhan hengellisen laulun sanoin: ”Eteenpäin en nähdä saata, mutta silti pelkää en. Jeesus, jolle käden annoin, tuntee myös mun huomisen.”

Sari Essayah

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja.