”Me seurataan täällä somessa toisten elämää, kuvia, reissuja...
mutta ei me tiedetä, mitä he käyvät parhaillaan läpi elämässään.
Ajatellaan, että kaikilla muilla on kaikki hyvin, ei suruja, murheita,
huolia, pelkoja. Itsekin laitan facebookiin ja instaan kauniita
kuvia niistä iloisista, hyvistä hetkistä. Toisaalta samalla olen
aivan loppu sairastelujeni ja kipujeni kanssa. Se kaikki hyvä ja
kaunis ympärilläni auttaa kuitenkin jaksamaan.”
Tämä Facebook-ystäväni päivitys kiteyttää koskettavalla tavalla
ihmiselämän epätäydellisyyden – jota emme aina haluaisi
hyväksyä tai ainakaan paljastaa muille. Sosiaalisen median aikakaudella
on entistä helpompi joko tietoisesti tai tiedostamatta
ylläpitää kiillotettuja kulisseja ja verrata toisten kulisseja omaan
todellisuuteen. Tällöin voi kokea, että muiden elämä on täydellisen
onnellista mutta itse on epäonnistunut, kun rukouksista ja
omista ponnisteluista huolimatta joutuu kamppailemaan esimerkiksi
terveyden, talouden tai ihmissuhteiden alueilla.
On luonnollista, että jokainen ihminen haluaisi olla onnellinen.
Uskon, että meissä kaikissa on jonkinlainen alitajuinen kaipaus
päästä siihen olotilaan, joka ihmisellä oli ennen syntiinlankeemusta:
täydelliseen terveyteen ja rikkumattomaan yhteyteen
Jumalan, toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa.
Tätä kaipausta media ja mainosteollisuus hyödyntävät
häikäilemättömästi luomalla epärealistisia ihanteita muun
muassa ulkonäöstä, parisuhteesta ja elämäntyylistä. Kaipauksen
motivoimana yhteiskuntamme on luonut myös sellaisen
määritelmän onnellisuudesta, joka on paitsi epärealistinen myös
epäraamatullinen.
Psykologi Arto Pietikäinen on määritellyt onnellisuuden uudelleen.
Hän näkee, ettei onnellisuus ole autuas tunnetila vaan
elämäntapa, jossa ihminen valitsee kivuistaan huolimatta elää
arvojensa mukaisesti. Hän hyväksyy elämään väistämättä kuuluvat
kielteiset tunteet ja kokemukset – ja sen sijaan, että käyttäisi
kaiken aikansa niistä eroon pääsemiseen, hän omistautuu
asioille, jotka kokee tärkeimmiksi.
Tämä onnellisuuden määritelmä sopii mielestäni hyvin yhteen
kristillisen maailmankatsomuksen kanssa. Vaikka Jeesuksen
sovituskuolema korjasi Jumalan ja ihmisen välirikon, lopullinen
vapautuminen kaikista syntiin langenneen maailman
kivuista tapahtuu kuitenkin vasta taivaassa. Siksi kristitynkin
elämään kuuluvat vajavaisuus, rukousvastausten odottaminen,
kipu ja kärsimys. Tämän hyväksyminen vapauttaa täydellisen
elämän tai uskon sankaruuden tavoittelusta. Se myös
auttaa kohdistamaan voimavaramme niihin asioihin, jotka
koemme arvokkaiksi.
Elämän epätäydellisyyden hyväksyttyämme voimme elää
Jeesuksen lupaamaa yltäkylläistä ja merkityksellistä elämää
myös kipujen keskellä. Lisäksi läpinäkyvyys omista kamppailuista
avaa yhteyttä toisten ihmisten kanssa niin, että pystymme
rohkaisemaan lähimmäisiämme ja kantamaan toistemme
kuormia.
Kivusta huolimatta elämä voi olla hyvää ja kaunista. Ja kivusta
huolimatta Jumala on aina hyvä, ja hänellä on hyvät suunnitelmat
kaikille luoduilleen.