Kiitos

Vesiliukumäessä pärskyi ja pienet kiljuivat kilpaa. Pulahdus kävi altaan pärskeisiin, josta kesäauringon ruskettamat alakoululaiset pulpahtivat pintaan kuplivan naurun raikuessa. Vettä valuvina he vilistivät saman tien pomppulinnaan, melomaan kanootilla, kiipeilemään köysiradalla… Vai katosivatko he sittenkin polkuautoradalle?

Huulet sinisinä, pyyhkeeseen kietoutuneina maltettiin sentään välillä haukata hampurilaista, vaikka mielenkiinto karkasikin jo kohta vesipuiston vempeleisiin ja härveleihin.

– Oli kivaa, tosi kivaa, huokaisi pikkuinen touhupäivän päätteeksi auton takapenkillä.

– Niin oli, vastasi toinen hymyillen, mistä päätellen ajatukset olivat arvatenkin vielä päivän seikkailuissa.

Kolmas, se pienin, ei sanonut mitään. Tämän nuorimmaisen pää oli nuokahtanut syvään uneen. Hän kai kertasi päivän tapahtumia unissaan höyhensaarilla.

Lasten kiitos oli heidän nauravat silmänsä. Isovanhemmille paras palaute oli ollut saada kuunnella riemun kiljahduksia ja lastenlasten naurua. Kuplivaa elämäniloa.

Kun uima-altaan viilentämä pikkuinen oli kaivautunut syliin imemään koko kehollaan mummin sylin lämpöä, ei sanoja juurikaan tarvittu. Kiitollisuus siitä, että toinen on olemassa, oli välittynyt ilman puheitakin. Isomman rutistus, pienen käden kosketus – jokainen ele ja toisen tarjoama läheisyys huusivat sanoittakin: Kiitos kun olet. Olet rakas!

Kristittynä minun kiitokseni ja kiitollisuuden ilmaiseminen voi väärin ymmärrettynä kivettyä muodolliseksi tekniikaksi. Se voi tulla oudoksi ikeeksi, jota kaiken lisäksi kuormittaa elämälle vieras tavoitteellisuus: ”Jos vain kiitän oikein ja tarpeeksi, niin sitten Jumala…”

Sen sijaan, että kiitollisuuteni tulisi näkyväksi aitoina tunteina, alan velvollisuudentuntoisena kristittynä suorittaa iloa, koska ajattelen sen miellyttävän Jumalaa ja pelottavan perkelettä.

On outo malli orpouttaan itkevälle ylistää Isää, jota ei tunne, ja kiittää häntä, joka on niin kaukana. Jotkut meistä tietävät kokemuksesta, että syvin kiitollisuuden kokemus syntyy joskus siellä, missä surulle annetaan lupa. Kun löytyy se syli, joka ei hylkää, ja jossa ollaan kokonaan turvassa. Joskus – ja uskaltaisinpa sanoa – melko usein se ei etsi edes sanoja.

Mielikuva pakolla pomppulinnassa pomppivista, suuren johtajansa kiitosta alati laulavista, aina hymyilevistä lapsista sopii paremminkin Pohjois-Koreaan kuin Jumalan valtakuntaan.

– Voitko kantaa, oli pyyhkeeseen kääriytynyt pikkuinen kysynyt aristellen paljaita jalkojaan parkkipaikan auringon kuumentamalla sepelillä.

Kädet olivat kietoutuneet kaulalle ukin asetellessa uupunutta takapenkin turvavöihin. Nuhruisen nassun partaiselle poskelle painama mansikkajäätelöntuoksuinen, tahmea pusu tuntui pitkään. Se oli kiitos, joka meni isoisän sydämeen saakka.

– Minäkin rakastan sinua.

Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtaja.