#kiitollinensiunattu…ylpeä

16.10.2023 | Syyspäivillä Ville Anttila piti erinomaisen opetuksen aiheesta hyvinvoiva seurakunta, jossa hän Marko Jauhiaisen Aika on nyt -kirjan avulla nosti esille sen, miten seurakunnissa mielellämme otamme kantaa esimerkiksi seksuaalimoraalisiin synteihin, mutta rahanhimosta emme puhu, emmekä ole vastaavilla barrikadeilla kulutushysteriaa tai tuloeroja vastaan.  

Sosiaalityötä tehdessäni törmäsin useammin kuin kerran asenteeseen, jossa yli varojen elämistä perusteltiin sillä, että kyllä minunkin täytyy saada, kun muutkin saavat. Korostan, että ylivelkaantuneiden joukko on kirjava ja monen velkaantuminen johtuu yksinkertaisesti riittämättömästä toimeentulosta. Kuitenkaan en ole voinut välttyä pohtimasta sitä, mikä on koko ympäröivän yhteisön vastuu osan alamäestä. 

On nimittäin ymmärrettävän vaikeaa pidättää itseltään kaikki sellaiset mukavuudet, joita muut ympärillä pitävät normaaliin elämään kuuluvina. Siitä tullaankin siihen, millaista todellisuutta ja millaisia odotuksia luomme omalla toiminnallamme, puheillamme ja some-postauksillamme.

      Silti pitäisi kysyä, mikä todella on ilonsa jakamista ja mikä leveilyä.

Kuten Ville Anttila nosti esiin, seurakuntalaistenkin keskinäisissä kohtaamisissa aika usein vilisevät muun muassa talonostosuunnitelmat, kesämökit ja veneet. Nostan rinnalle myös antimateriaalisen puolen. Ylpeily ei nimittäin pelkästään ole sen esittelyä, millaisen merkkilaukun hankin tai minne varasin lomamatkan. Se on myös oman elämän saavutusten tai siunausten esittelyä: minulla on näin paljon ystäviä, näin upea perhe, näin tiivis yhteisö tai tällaisia verkostoja ja saavutuksia. 

Auts, sanoin sen ikävän sanan: ylpeily. Raamattu varoittaa olemasta ylpeä ja peräänkuuluttaa nöyryyttä. Silti tilanne ylpeiden kanssa on sama kuin fariseusten: molemmat kuolivat sukupuuttoon Uuden testamentin jälkeen. Meistä nykyisistä Jeesuksen seuraajista juurikaan kukaan ei tunnista olevansa sen enempää tekopyhä kuin ylpeäkään.  

No, eikö mitään saa enää sanoa? Eikö siunauksistaan saa iloita? Varmasti saa. Silti pitäisi kysyä, mikä todella on ilonsa jakamista ja mikä leveilyä. Mikä on viestintäni vaikutus?  

Diakonian ytimessä on ihmisen oman arvon vahvistaminen. Mutta miten vahvistamme ihmisten oman arvon (toisin sanoen Jumalan rakkauden) kokemusta esittelemällä yksilöinä tai seurakuntayhteisöinä sitä, miten kivaa meillä on, miten trendikkäitä osaamme olla tai millaisia materiaalisia tai antimateriaalisia upeuksia olemme elämäämme saaneet? Vahvistamisen sijaan huomaamattamme eriytämme ja loitonnamme. Tulemme osavastuullisiksi ihmisten ylivelkaantumisesta tai mitättömyyden kokemuksista. 

Emme ehkä voi pysäyttää somen vyörymistä tai markkinatalouden ylivaltaa, mutta voimme nöyrtyä tutkimaan omaa viestintäämme. Mitä on se valo, jota heijastan? Heijastanko Kristuksen valoa? Vai oman itseni ja elämäni esittelemisen valoa? Ensimmäinen vetää sekä itseämme että muita lähemmäksi tyytyväisyyttä ja lähemmäksi Jeesusta. Jälkimmäinen kiihdyttää tyytymättömän haluamistavoittelun koneistoa sekä omassa että muiden elämässä. 

Veera Haapalahti 

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja ja visuaalinen suunnittelija, joka kamppailee oman ilmaisunhalunsa ja ylpeilyn välimaastossa.