Kibera

– Kibera ei ole sen kummempi paikka kuin muutkaan alueet täällä, Antone kertoo taksin tultua viimeisen ajokunnossa ole­van tien päähän.

 

– Poliisi ei mielellään tule tänne.

 

Antonen huolettomasti heitetty toteamus jättää epäselväksi, rohkaiseeko hän vieraitaan olemaan vapaasti, virkavaltaa pel­käämättä, vai kehottaako hän meitä pitämään itse huolta itses­tämme. Kömmimme kuitenkin ulos autosta ja rohkaistumme hänen perässään sisälle slummiin.

 

Noin sata vuotta sitten Keniaa hallinneet englantilaiset antoivat Kiberan alueen palveluksessaan olleiden nubialaisten sotilai­den asuinpaikaksi. Tuo alue Nairobin kupeessa on sittemmin rönsyillyt slummiksi, jossa epävirallisen arvion mukaan asuu jopa miljoona ihmistä. Viralliset laskelmat vanhenevat jo ennen niiden julkaisemista.

 

Nubialaisten slummille antama nimi Kibera tarkoittaa metsää, ja eräänlainen metsä Kibera onkin. Sattumanvaraisesti kyhätty­jä hökkeleitä ja ruosteisia peltikattoja näkyy silmänkantamatto­miin. Ajokelvottomat kujat ja liejuiset polut ovat täynnä elämää.

 

– Monet lapset käyvät koulua paljolti senkin vuoksi, että siellä saa päivittäin mukillisen puuroa. Viikonloppuisin koulua ei ole, joten ruoka on haettava milloin mistäkin, Antone kertoo.

 

– Meillä on mahdollisuus järjestää pari kertaa kuukaudessa ruokailu täällä koululla. Tarjoamme lapsille riisiä ja papuja.

 

Olemme ilmeisesti tulleet perille. Pienellä aukealla kuhisee jo toistasataa lasta. Peltiseinässä lukee: Koulutus on valo! Tekstistä päätellen olemme tulleet koulun pihalle.

 

– He tulivat jo viiden aikaan aamulla keittämään riisiä, Antone selittää ja johdattaa meidät hämärään, maalattiaiseen majaan, jossa kolme nuorta miestä vartioi avotulella porisevaa alumiinis­ta keittoasiaa.

 

– Täällä luokkahuoneessa me näytämme lapsille elokuvaa, hän sanoo johdattaessaan meidät sisälle seuraavasta ovesta.

 

Hämärään tottumaton silmä hahmottaa vähitellen karkeasta laudasta kyhätyt muutamat penkit, kumpuilevan savilattian ja tolpat, jotka pitävät kattopalkit ja -pellit paikoillaan.

 

Ulkoa kantautuu Antonen ääni. Pihalle on kerääntynyt jo lä­hes kolmesataa lasta. He laulavat, tanssivat ja ylistävät Jumalaa.

 

– God is so gooooood!

 

Huuto raikuu ja slummin pyhäkoulu on täydessä vauhdissa. Tilannetta sivusta seuraava vieras tuntee yhtäkkiä pienet kädet reitensä ympärillä. Toisten jaloissa pyörinyt parivuotias tyttö ei pyydä mitään, mutta syliin nostettuna tuo pieni olemus pai­nautuu vierasta vasten imien läheisyyttä ja turvaa koko olemuksellaan.

 

Yhtäkkiä lähetyshaaste ei olekaan enää pelkkä Power Point -esitys seurakunnan jumalanpalveluksessa. Se ei ole lehtipinoon unohtunut, esitäytetty pankkisiirtolomake. Se on se pikkuinen, joka hakee syliä, painaa väsyneen päänsä olkapäätäsi vasten ja torkahtaa tietäessään olevansa ainakin hetken turvassa.

 

Keniasta palattuani huomaan laskevani päiviä. Tänä lauan­taina Antone on jälleen Kiberassa. Taas tänä lauantaina lapset laulavat, kiittävät Jumalaa ja oppivat jotakin uutta Jeesuksesta. Ja jospa joku nostaa syliinsä tuon toisten jaloissa pyörivän pik­kuisen. Jospa.

 

 

Heimo Enbuska

 

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.




40/201

Ristin Voiton verkkosisältö nyt Ajassa-lehdessä – diginäköislehti päivittyy toistaiseksi tutulle paikalle ristinvoitto.fi:hin
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan