Kenen syy?

Avasin ystävämme kodissa sanomalehden. Kyseisen aamun uutistarjonnasta mielenkiintoni herätti kolme erilaista mutta myös yhtäläisyyksiä sisältävää juttua.

Ensimmäinen teksti käsitteli vanhemmuuden häpeää. Otsikon alla oli kertomus 3-vuotiaasta pojasta. Hän onnistui kiipeämään eläintarhan matalan suoja-aidan ylitse tipahtaen Harambe-nimisen gorillan asuma-alueelle.

Poika oli hetkeä aikaisemmin pyytänyt äidiltään lupaa mennäkseen lähelle ihailemaansa gorillaa. Äiti ei ymmärrettävästi suostunut lapsensa esittämään pyyntöön. Kun äidin katsekontakti pojastaan herpaantui hetkeksi, nopeajalkaisen nuoren seikkailijan haave toteutui. Ja nyt lapsi oli gorillan armoilla.

Tapahtumaa uutisoitiin varsin laajasti. Gorillan ja pojan kohtaaminen tallentui paikalla olleen eläinpuistovieraan videokameraan. Taltiointia esitettiin televisiossa eri uutistoimistojen kanavilla. Jotta lapsi pelastuisi toistasataakiloisen gorillan käsittelystä, eläin päätettiin ampua pikaisesti. Lapsi pelastui, mutta gorilla menehtyi laukaukseen.

Muutama vuorokausi tapahtumasta sosiaalisessa mediassa oli jo 453 000 kannanottoa gorillan kohtalosta. Useat totesivat lapsen äidin olleen syyllinen gorillan tarpeettomaan ja syyttömään kuolemaan. Uutisen kirjoittaja pohti tekstissään äidin kokemaa vanhemmuuden häpeää. Tuota tunnekipua eivät sosiaalisessa mediassa mielipiteensä ilmaisseet helpottaneet.

Toinen uutinen kertoi 7-vuotiaasta Yamato-pojasta, jonka vanhemmat päättivät opettaa huonosti käyttäytynyttä poikaansa. Yamato jätettiin lähes viikoksi metsään, jossa asui myös karhuja. Paikallinen sotilas onnistui löytämään metsään jätetyn pienokaisen hänen valitsemastaan suojapaikasta.

Uutisoinnissa kyseltiin, miksi tällaista heitteillejättöä voi tapahtua? Tekstin mukaan Yamaton isä oli tapahtuman jälkeen syvästi häpeissään. Hän myönsi, että lapselle tarkoitetun opetuksen osalta he olivat avioparina menneet liian pitkälle.

Isän tunnustuksesta huolimatta Yamaton vanhemmat nimettiin syyllisiksi vääränlaisesta lapsen kurittamisesta.

Lukemistani jutuista viimeinen kertoi 7-vuotiaasta vammaisesta koululaisesta. Kaksi vanhempaa lasta hyväksikäyttivät häntä seksuaalisesti useaan kertaan koulun leikkipihan kätkössä. Syylliseksi tähän leimattiin valvontatehtävänsä kelvottomasti hoitaneet vastuuhenkilöt.

Yhteistä lukemilleni uutisille oli oletettujen syyllisten nopea nimeäminen, mikä olisi kaikissa tapauksissa onnistunut myös minulta. Heidän perusteltu tai perusteeton nimeämisensä ei kuitenkaan estänyt murhenäytelmien toteutumista.

Miksi syyllisen löytäminen eri elämän ongelmissa on usein niin helppoa? Kaukaa katsoessa kun ei aina välttämättä nähdä kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia. Olisiko asioiden oikea-aikainen ja terve ennaltaehkäisy edelleen syyllisen nimeämistäkin tehokkaampi työkalu elämän eri haasteiden kohtaamisessa?


Ari Joensuu

Kirjoittaja on Fida Internationalin aluejohtaja.