Karismaattisuus voidaan löytää uudelleen

Viime vuosisadan alun kielilläpuhumiskokemukset muun mu­assa Los Angelesin Azusa-kadulla synnyttivät helluntailiikkeen. 1960-luvulla toinen aalto toi karismaattisuuden muihinkin kirkko­kuntiin, ja 1980-luvun kolmas aalto synnytti uusia karismaattisia seurakuntia.

Näiden maailmanlaajuisten liikehdintöjen rinnalla on ollut pai­kallisempia karismaattisia herätyksiä, kuten helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion vaikutus Suomessa 1970-luvulla. Vaikka tässä he­rätyksessä oli varmasti puutteensa, se koettiin laajasti positiivisena ja voimaannuttavana ilmiönä.

Ylivainiolaisen herätyksen jälkeen Suomen karismaattisia herätyk­siä, kuten 1990-luvun puolivälin ”nauruherätystä” ja myöhempää Nokia Missio -liikehdintää, ovat leimanneet teologinen kiistely ja johtajien lankeemukset, vaikka monet ovat saaneet myös niiden kautta hengellistä hyvää elämäänsä.

Useimpia suomalaisseurakuntia rakentaa nyt sukupolvi, joka ei itse ole elänyt karismaattisen herätyksen ajassa. Azusa-kadun herätyksen ja ylivainiolaisuuden voimaannuttavasta karismaatti­suuden traditiosta on pahimmillaan tullut traditionalismia – kuin virtaviivainen auto, jota kovasti kiillotetaan ja vahataan mutta josta on bensa loppunut.

Karismaattisia kokemuksia vaalitaan juhlapuheissa, mutta ihmi­set elävät pettymyksessä ja jopa syyllisyydessä, koska oman elämän todellisuus näyttää erilaiselta.

Pakotettu, väkinäinen ja etäinen karismaattisuus ei tun­nu edes houkuttelevalta.

Jokaisen sukupolven tulisi saada kokea oma helluntainsa omalla tavallaan. Jotta karis­maattisella kokemuksella on merkitystä, se pitää saada löytää, kokea ja määritellä itse. 1900-lu­vun alun karismaattinen teologia oli osin erilaista kuin aiempina vuosisatoina. Azusa-kadun karismaattisuuskin muuttui vuosien myötä, ja esimerkiksi ajatus kielilläpuhumisesta ”lähetystyökiele­nä” hylättiin pian.

Vaikka aikaisemmat sukupolvet voivat antaa suuntaa ja intoa löytää Pyhän Hengen kokemuksia, niitä ei voi kanonisoida seuraa­valle sukupolvelle.

Aikamme keski-ikäiset ja nuoret rakentavat kristillistä identiteet­tiään osin eri aineksista kuin aiemmat sukupolvet. He hylkäävät isille tärkeitä asioita ja löytävät jotakin uutta. Myös karismaatti­suuden voi löytää tuoreena osaksi omaa identiteettiä. Voisiko esi­merkiksi eri kristillisten perinteiden tunteminen avata uudenlaisia rikkauksia karismaattisuuteen? Tällöin se ei keskittyisi liikaa kysy­mykseen siitä, olenko puhunut kielillä vai en. Tai voisiko lähetys­tehtävään keskittymällä nähdä Pyhän Hengen kasteenkin uudessa valossa?

Tästä löytyy esikuvia myös Suomen helluntailiikkeen histori­asta. Kun karismaattinen kokemus alkaa tuntua omalta, se ei jää yksityiseen elämään piiloteltavaksi, vaan se leviää ja voi tarttua muihinkin.

Karismaattisessa hengellisyydessä on enemmän rikkautta kuin sukupolvemme on vielä nähnyt.

Tero Järventausta

Kirjoittaja on IK-opiston opettaja. Teksti on julkaistu aiemmin Ristin Voiton verkkosivuilla.