Jumalan mittarit

(27.12.2022) Kun tulin 16-vuotiaana uskoon, olin aika tulinen tapaus: intoa täynnä, kutsumus selkeä, touhukas ja erittäin suorasanainen, aika suoraviivainenkin. Minulle oli päivänselvä asia, että jokainen uskova on kutsuttu Jumalan suureen missioon, ja olin nopeasti mukana katuevankelioinnissa, pienissä puhevastuissa ja nuorisotyön suunnittelussa. En tiedä miten se tapahtui, mutta kasvoin ajattelemaan, että lukumäärillä on ehdottomasti väliä. Montako tuli uskoon Jeesus-bussilla festareilla, montako oli nuortenillassa… 

Tällaiset mittarit ovat tietysti käteviä, koska ihmisten lukumäärä on helppo laskea. Mutta vasta myöhemmin aloin pohtia, ovatko nämä sittenkään oikeita mittareita, tai ainakaan ainoita oikeita. 

Havahtumiseni tapahtui Ison Kirjan opintojen aikana työharjoittelussa, enkä kunnolla muista, miten kaikki kävi. Kenties olin tuolloin saavuttanut sen vaiheen omalla uskontiellä, että arki oli koittanut hullaannuttavan pumpulivaiheen jälkeen, elämä löi vasten kasvoja liian kovaa ja liian useasti, ja näin yhä useampien seurakuntalaisten luopuvan uskosta. 

Muistan, miten julistin työharjoittelun jälkeen oivallukseni luokkatovereilleni: mikäli voin auttaa edes yhtä uskossa olevaa pysymään Jeesuksessa, järjissään ja eheytymään sisäisesti, silloin olen täyttänyt kutsumukseni. Tämä ajatus ohjaa minua edelleen.

     Eivät nämä ole numeroita.

Ymmärsin, että Jumalan valtakunnassa asioita mitataan erilaisin mitoin, eikä kaikkea voi mitata ihmissilmin ollenkaan. 

Koska kuka voi mitata sitä uskoa, toivoa ja rakkautta, jota saarnan kautta voi Pyhän Hengen voimassa valaa väsyneitten tai toivonsa menettäneiden sydämiin? Kuka mittaa sitä, kun epäilyksiä ja huolia täynnä oleva saa purkaa ajatuksensa lämpimän katseen ja ymmärtävän asenteen alla? Kenties se on se ratkaiseva hetki, kun tuo ihminen ei käännäkään selkäänsä ja poistu takaovesta yöhön. 

Tai kuka voi mitata vaikkapa sitä, kun pastori on tiukka perheellensä annetun ajan runsaudesta – eli rajoittaa työaikaansa seurakunnassa ja uskaltaa sanoa ”ei” – ja näin tukee oman perheensä mielenterveyttä, lasten perusturvallisuuden kokemista, ehjää avioliittoa ja omaa jaksamistaan, joka on tietenkin pohja kaikelle, mitä hän tekee? 

Eivät nämä ole numeroita. 

Jos mittaamme onnistumisia numeroilla, kenties emme ole sittenkään ymmärtäneet, mistä Jumalan suuressa pelastusprojektissa on kyse. 

Jumala ei vain hutaisten laske telttakokouksessa kätensä nostaneita, vaan hän ottaa jokaisen pitkään ja perusteelliseen uudistusprosessiin ja kuljettaa vierellä kulkien ja kädestä pitäen tulevaan. 

Jumala palauttaa shalom-tilaa ja uudistaa kaiken – ihminenkin pelastetaan ja uudistetaan päästä varpaisiin. Sairauksien parantuminen on vain esimakua siitä mikä lopussa odottaa, nimittäin ruumiin ylösnousemus ja uudistus. Jumalalla on tarjolla elämä isolla E:llä! 

Jumalan maailmassa mittarit ovat erilaiset. Siellä yksikin on tärkeä, eikä siinäkään pointtina ole numero, vaan ihminen. Jumala nimittäin välittää ihmisestä. Koko ihmisestä. Siksi hän tuli alas. Immanuel, Jumala meidän kanssamme, meitä varten, meidän keskellämme. Tänäänkin. 

Sara Saarela 

Kirjoittaja on kirjailija, teologi ja IK-opiston tuntiopettaja.