Jouluna kaikkien sormet soivat!

Pertti tuli perinteiseen Jouluseikkailuun, kuten sadat muutkin lapset, oman luokkansa kanssa. Toiset alakoululaiset opettelivat lukemista ja laskemista. Pertin luokassa harjoiteltiin puhumista, keskittymistä ja asioiden hahmottamista. Pertin ja Pertin luok­katoverit olivat siis aivan erityinen porukka.

Toppahousut ja toppakengät jalassa Pertti mittaili huolek­kaana kirkkomme lattiaa. Kädet puuskassa, nyrkit kainaloihin kätkettyinä hän tarkkaili lattian saumauksia.

– Kestääkö tämä? hän kysyi epäilys äänessään ja katsoi sau­maa, jossa oli erottavinaan hiushalkeaman.

– Kylläpä se on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta, ohjaaja rauhoitteli.

Pertillä – tuolla kymmenvuotiaalla rakennusalan laaduntark­kaajalla – oli selvästikin oma käsityksensä nykyrakentamisen tasosta.

Jokaisella Jouluseikkailuun osallistuneella ryhmällä oli aivan erityinen piirre, ylivertainen lahjakkuus, joka kävi ilmi heidän sormiaan koskettamalla. Jouluseikkailun oppaan nopea hipaisu lasten ojennettuihin sormenpäihin ja terävä vihellys – joka tun­tui syntyvän tuosta pienestä kosketuksesta – oli selvä todistus kunkin ryhmän kertakaikkisesta ainutlaatuisuudesta.

Jotkut lapsista tosin arvelivat, että ohjaaja teki äänen viheltä­mällä, mutta suurin osa ei siitä välittänyt, vaan pyrki kokeeseen mukaan sormi ojossa. Kaikki muut paitsi Pertti.

– Jos hämärässä on vaikea kulkea, anna vaan käsi, niin men­nään yhdessä.

Oppaansa rohkaisuun Pertti vastasi kätkemällä nyrkkinsä entistä syvemmälle kainaloihinsa.

– Mennään vain näin. Jos vaan tämä talo kestää.

Ja niin mentiin.

Marian, Joosefin ja paimenten kohtaamisen jälkeen Joulu­seikkailu päättyi seimen ihmeen äärelle.

– Jumala rakasti niin, että hän antoi meille Jeesuksen. Ja me kaikki, ihan kaikki, olemme tervetulleita Jeesuksen luokse, kuulivat seimen ihmettä kurkistelemaan kumartuneet lapset kerrottavan.

”Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis Vapahtajamme”, tuo kirjava ja moniääninen kuoro veisasi sydämensä kyllyydestä. Jollakin sa­latulla tavalla jokainen tuntui ymmärtävän, ettei laulua kuunnel­lut vain seimeen kapaloitu muovinukke, vaan Joku Ihan Oikea.

Toppatakeissaan, -haalareissaan ja pipoissaan he olivat jälleen valmiina bussimatkalle. Juuri ennen lähtöä Jouluseikkailun opas tunsi viimeisen lähtijän ujon kosketuksen. Pertti oli va­pauttanut kätensä piilostaan.

– Vinkuuko tämäkin?

Pertin epävarma katse luki ohjaajan ilmettä samalla, kun poika ojensi sormeaan vieraan hipaistavaksi. Käsi oli erilainen. Ainutlaatuisen muodon saaneet sormet olivat sulautuneet yh­teen jo ennen pojan syntymää. Opaskin ymmärsi nyt, että kädet puuskassa pasteerannut poika oli piilottanut omaa poikkeavuut­taan tuohon lapsekkaaseen itsevarmuuteen.

Pieni hipaisu riitti. Pertin sormi tuntui soivan kirkkaammin kuin kenelläkään aiemmin.

– Minunkin sormeni! Hei, mullakin sormet soi!

Kädet villisti heiluen poika kirmasi luokkatovereidensa pe­rään selittämään ihmettä.

Seimeen syntyneen kohdannut sen ymmärtää. Sen, että minunkin kivussani, siinä häpeään piilotetussa, voi helähtää joulun kokemus. Meille on syntynyt Vapahtaja.

Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.