Keskiviikko 14. huhtikuuta.
Nimipäivää viettää Taito, Ruben

Joosua ja Mooses

Olisiko tämä päivä hänen viimeisensä? Kenraalina mies oli johtanut joukkonsa hyökkäykseen vihollista vastaan. Nyt laakson täytti sodan raivo, miekkojen ja kilpien taistelu ja pelontäyteisten sotahuutojen kaiku. Miehen käskyt hukkuivat tantereen meteliin. Taistelu oli armoton. Välillä tuntui, että he olivat voitolla, ja hetkeä myöhemmin vihollinen valtasi lisää alaa kuin hirmumyrsky, joka tuhoaa kaiken ympärillään.

Yllättäen armeija löysi yhteisen linjan ja strategian. Sotajoukon johtajana mies ei jälkeenpäin osaisi selostaa, mitä tapahtui. Sotilaat alkoivat taistella yhdessä kuin öljytty koneisto. Vihollinen joutui perääntymään. Tämä ei ollut Joosuan viimeinen päivä. Päinvastoin. Taistelun päätyttyä armeija juhli voittajina. Joosuan miekka oli kukistanut vihollisen!

 

Kuvittelen sotilaiden palaavan kotiin virne kasvoillaan ja kerskuen ylpeinä saavutuksistaan. Jossain vaiheessa joku katselee ympärilleen ja toteaa: ”Huomasitteko muuten, että Mooses, Aaron ja Huur kiipesivät vuorelle piiloon sodan alkaessa? Mutta onneksi meillä on Joosua, joka ei pelkää eikä vapise! Me tehtiin se!”

Hetkeä myöhemmin Mooses astuu alas vuorelta Aaronin ja Huurin kanssa. Hän katsoo sotilaita hymyillen ja alkaa kivi kerrallaan rakentaa alttaria. Sotilaiden mielenkiinto herää. He ymmärtävät, että jotain ainutlaatuista tapahtuu. Kun röykkiö on valmis, Mooses antaa alttarille nimen ”Herra on minun lippuni”.

 

Yleensä sodan voittanut osapuoli nostaa oman lippunsa voitetun alueen ylle. Mooses ei kuitenkaan nosta omaa lippuaan vaan Jumalan lipun. Viimeisetkin sotilaat hiljentyvät kuuntelemaan, vanhaa Jumalan miestä. Syy sotavoittoon paljastuu. Taistelun aikana Mooses oli pitänyt sauvaansa korotettuna vuoren huipulla siunaten sotajoukkoa, joka taisteli laaksossa. Kun sauva oli korotettuna, Israelin armeija oli voitolla. Kun Mooseksen kädet eivät jaksaneet kannatella sauvaa, taistelu kääntyi ja amalekilaiset pääsivät niskan päälle.

Aaron ja Huur tulivat kannattelemaan vanhan miehen käsiä, ja silloin sota kääntyi. Sotilaat muistivat käännekohdan hyvin. Jostain syystä he olivat alkaneet puhaltaa yhteen hiileen ja sota voitettiin. Inhimillisesti katsottuna puista sauvaa pidelleellä Mooseksella ei ollut mitään tekemistä voiton kanssa, mutta hengellisessä maailmassa Mooseksen teko oli voiton avain (2. Moos. 17:8–16).

 

Tämä tositarina muistuttaa minua toisesta kukkulasta. Tämänkin kukkulan huipulla oli mies, jonka kädet olivat korotettuna ja koskettivat puuta. Tälläkin kertaa laaksossa käytiin taistelu, mutta se ei ollut lihaa eikä verta vastaan. Se ei koskettanut vain yhtä kansaa, vaan kaikkia maailman ihmisiä.

Jeesuksen lävistetyt kädet kiinnitettiin ristinpuuhun sinun ja minun tähteni. Hän taisteli hengellisen taistelun ja kuolemallaan voitti kaikkien aikojen tärkeimmän sodan. Sodan sielujemme pelastumisesta.

Inhimillisesti katsottuna Jeesus oli hävinnyt viimeisen taistelun. Mutta hengellisessä maailmassa risti oli avain todelliseen ja lopulliseen voittoon. Vihollisen valta murskattiin. Valo voitti pimeyden. Rakkaus kukisti vihan. Herra on minun lippuni.

 

 

Pekka Perho

 

Kirjoittaja on pastori ja Kutsumuspolku-koulutuksen vastuuopettaja.



UUTISET