Johtajuus on (myös) sanoittamiskysymys

Kun seurakunnan johtajuuden malleja vertaillaan, keskustelu muuttuu helposti kaksinapaiseksi. Vastakkain ovat pastorijohtoisuus ja vanhimmistojohtoisuus.

Molemmille malleille löytyy kannattajansa ja perustelunsa. Vanhimmistojohtoisuus nähdään jossakin tasapainoisena ja juurevana verrattuna pastorijohtoisuuteen, jossa kaikki jossain vaiheessa luhistuu johtajapersoonan heikkouksien myötä.

Toisaalla taas vahva pastori edustaa joillekin voittoisaa näkyjohtajuutta, samalla kun vanhimmisto koetaan lähinnä tukahduttavan käsijarrukristillisyyden harmaana kiteytymänä.

Tutkimuslaitos Barnan keväisen tutkimuksen mukaan seurakuntalaiset Yhdysvalloissa pitävät tärkeimpänä asiana pastorin vahvaa johtajuutta. Vaikka tutkimus koski amerikkalaisia ja heistäkin tummaihoista väestönosaa, vahvistaa se silti kuvaa siitä, että kyllä, johtajuudella on väliä. Moni näkisi apostolisen, pastorivetoisen näkyjohtajuuden jonkinlaisena pelastavana ratkaisuna myös täällä hiipuvien seurakuntien maassa.

Moni myös hörähtää ajatuksen äärellä. Suomessa kuulee silloin tällöin seurakuntapiireissä ajatuksen, että ”meillä olisi kyllä hyviä johtajia, mutta suomalaiset ovat kehnoja johdettavia”. Kertomukset menestyvistä seurakunnista, joissa on vahva johtaja, ovat inspiroivaa kuunneltavaa, mutta arki iskee omassa yhteisössä vasten kasvoja kipeästikin.

Meillä on Pohjoismaissa vahva demokratian, tasa-arvoisuuden, yhdessä tekemisen ja läpinäkyvyyden kulttuuri. Se on tehnyt pohjoisen kansakunnista vahvoja ja tasapainoisia. Toisaalta se on tehnyt meistä herravihaisia, reviiristämme mustasukkaisia ja systeemiin nojautuvia ihmisiä. Tällaiselle ihmiselle voi olla aika haasteellista olla johtaja.

Ongelma piilee myös siinä, että meikäläisessä ajattelussa ollakseen johtaja muiden on oltava alaisia. Ja sellaiseen ei suomalainen seurakuntalainen kyllä taivu.

Yksi johtajuuden ongelmista on tietysti se, että harva meistä oikeastaan haluaa olla johtaja. Itsekin esimerkiksi vaivaannun, jos johtajuuteeni jotenkin viitataan. Sanoitan johtajuutta mieluummin sellaisilla titteleillä kuin vetäjä, kippari tai vastuuhenkilö.

Johtaja-titteli luo liikaa paineita. Vetäjä kuulostaa rennommalta. Vetäjä on henkilö, joka tekee itse paljon, on paikalla ensimmäisenä ja lähtee viimeisenä. Merihenkinen kippari taas luo leppoisaa yhteisessä veneessä olemisen tunnelmaa. Vastuuhenkilö on tarkemmin ajatellen vähän huono titteli: käsite vastuu kääntyy meillä helposti kielteiseksi painolastiksi.

Pitäisiköhän johtajuuden eri mallien vertailun ohessa alkaa purkaa probleemaa leppoistamalla johtajuutta? Johtajuustapahtumien sijaan voitaisiin järjestää vetäjäseminaareja ja kipparikonferensseja.

Yhtään en kavahda sitä, että moni saattaa haluta johtaa tai olla Johtaja, isolla J:llä. Pelkään kuitenkin, että moni johtajuudesta unelmoiva ei joko tunne itseään tai tiedä, mitä haluaa. Tai ammentaa ihanteita liian erilaisten kulttuurien piiristä.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja sekä seurakunnanistuttaja ja vanhin Jokelasta.