Istuta omenapuu

Hiljattain eräs toimittaja kysyi minulta haastattelussa, mikä minua nykyisin todella inspiroi. Hieman yllättäen mieleeni piirtyi kuva omenapuusta.

 

Kiinnostukseni omenapuita kohtaan juontaa lapsuudesta. Helmi-mummoni oli paennut sotaa Karjalasta kolmen lapsensa kanssa. Lopulta heidät oli sijoitettu Hämeenlinnan kupeeseen Hattulaan.

 

Alue on tunnetusti hedelmällistä, ja pian mummoni oli istuttanut pihaan paljon omenapuita. Hän oli taitava omenapuiden hoitaja ja myös jalostaja. Hän osasi oksastamalla luoda uusia risteytyksiä, joista aikanaan tuli satoa ja mielenkiintoisia makuelämyksiä. Mummolleni omenat olivat Jumalan antamia lahjoja. Hän puhui niistä siunauksina.

 

Omenat liittyivät vahvasti lapsuuteni syksyihin. Niitä maisteltiin suoraan puusta, kuivattiin, upotettiin piirakoihin ja paistoksiin, haudutettiin riisiomenapuuroksi ja tietysti hillottiin talven ja letunsyönnin varalle.

 

Mummolani myytiin noin 30 vuotta sitten. Viime kesänä kävin katsomassa tuota lapsuuteni rakasta paikkaa. Paljon tuttua ja paljon vierasta. Tutut omenapuut olivat yhä paikoillaan, ikääntyneinä mutta kauniina.

 

Viivähdin tovin suosikkipuuni vierellä ja ihmettelin. Vuodesta toiseen tuo vanha, jo rumannäköinen puu oli kantanut yhä uudelleen satoja kiloja omenoita. Miten paljon hyvää hedelmää tuo vaatimaton puuvanhus olikaan saanut aikaan. En ole mikään puiden halailija, mutta tuota puuvanhusta tulee välillä ikävä.

 

”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”, on tunnetuimpia Lutherin nimissä kulkevia lausahduksia. Ei ole olennaista, sanoiko Luther todella näin. Omenapuun istuttamisen idea on mitä inspiroivin.

 

Omenapuiden kasvattaminen ei ole helpoimmasta päästä puutarhurin töistä, vaan se vaatii vaivaa. Ensin on mietittävä, millaista hedelmää halutaan saada ja valittava lajike sen mukaan huolella. Pitää tehdä lannoitus- ja leikkaustoimenpiteitä. Talveksi puut on suojattava jyrsijöiden ja peurojen varalta. Satoa on maltettava odottaa kärsivällisesti.

 

Minulla on nyt istutettuna kolme omenapuuta kesäpaikassamme Saarijärvellä. Ne ovat vielä pieniä. Viime syksynä oli juhlahetki, kun yksi puista teki ensimmäiset kahdeksan hedelmäänsä. Muut vielä opettelevat kantamaan hedelmää. Minä puolestani opettelen hoitamaan niitä niin, että ne voisivat menestyä. Jotenkin koen, että niiden menestyminen on myös minun menestymiseni. On sykähdyttävää ajatella, että Suomen

vanhimmat tiedossa olevat omenapuut ovat kantaneet satoa jo yli 200 vuotta.

 

Mummolleni oli tärkeää antaa omenasadosta kymmenykset. Hän hoiti sen kätevästi kiikuttamalla maansa parhaan sadon läheiselle raamattuopistollemme Hattulaan, ensin Katinalaan ja myöhemmin Lehijärvelle.

 

Omenapuun opetus voi olla meille hyödyllinen. Rauhoitu, unohda pikavoitot ja keskity elämässäsi niihin sijoituksiin, jotka kantavat hedelmää vielä senkin jälkeen, kun sinusta aika jättää.

 

 

Tomi Kuosmanen

 

Kirjoittaja on maahanmuuttoasioiden parissa työskentelevä Jyväskylän helluntaiseurakunnan oto-pastori.




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja