Keskiviikko 14. huhtikuuta.
Nimipäivää viettää Taito, Ruben

Isi, ota aika!

Ekaluokkalainen oli jo ensilumista alkaen valmistanut meitä siihen.

– Meillä on hiihtokilpailu. Pääsettehän katsomaan?

Tärkeän päivän aamuna poika lähti kouluun reppu selässä, sukset olalla ja sauvat kainalossa.

Kisapäivänä koulun pihamaalla oli suuren urheilujuhlan tuntua. Kilpalatu kiersi koulun pihapiirin laitamilla. Ekaluokkalaisista kukin liukasteli vuorollaan lähtöalueelle, jossa tutut opettajat hihkaisivat kunkin vuorollaan matkaan.

 

Tuli pojan vuoro kirmata kierrokselleen. Pikkuinen punnersi itsensä touhukkaana lähtöasemiin. Hän nojasi itseään sauvojen varaan kumartuneena, kun opettaja aloitti lähtölaskennan.

– Valmiit, paikoillenne… hep!

Tulevaisuuden Juha Mieto ei liikahtanutkaan. Pikkumiehen katse etsi isää ja äitiä niiden muutamien vanhempien joukosta, jotka olivat töiltään ehtineet katsomoksi.

– Valmiit, paikoillenne… hep, hihkaisi opettaja toistamiseen yhtä laihoin tuloksin.

Kolmannella kerralla poika havahtui, kun opettaja läppäsi lähtijää takamukselle, ja pikkuinen kirmasi ladulle.

 

Ensimmäisessä kaarteessa kisailijan ylikunto ja jännitys purkautuivat pyllähdykseksi, ja ladun varteen painautui kilpahiihtäjän kokoinen lumienkelin kuva. Hetken aikaa ilma viuhui sauvoja ja suksenkärkiä, mutta poika toppapuvussaan nousi kuin nousikin suksilleen ja jatkoi touhukkaana matkaa huppu täynnä lunta, pipo kallellaan ja posket hehkuen.

– Isi, ota aika, oli poika vannottanut lähtöalueella.

– Ota aika.

 

Lunta pöllyttävä pikkumies teki taivalta väliin perinteisellä, vapaalla ja lopulta ihan ikiomalla tyylillään. Vanhemmat elivät mukana pikkumiehen jokaisessa horjahduksessa. Maalissa lumikuorrutteinen tulija kahmaistiin syliin.

– Mikä aika, isi? Mikä aika? kysyi pikkuinen lumen sulaessa pitkin litimärkiä, punaisia poskia.

Isän oli pakko valehdella, keksiä sekunnit jostakin, sillä sydänten pamppaillessa pikkuisen mukana kilparadalla ei kelloon katsominen ollut tullut mieleen sen enempää isälle kuin äidillekään.

– Sinä olit paras. Ihan paras. Tulit maaliin saakka!

Isänkin silmään kihosi kosteaa. Eikä se ollut sulanutta lunta.

 

Olen antanut itselleni luvan ajatella, ettei minunkaan Isäni odota minua ”maalialueella”, kotiportilla, sekuntikello kourassa. Isä, jonka sydän on elänyt hänen omiensa kanssa kaikissa niissä mutkissa, kömmähdyksissäkin.

Isä on elänyt mukana silloinkin, kun hiihtomme jätti ladun varteen lumienkelin kuvan ja innoissaan elämän kilparadalle kirmannut mietti itseensä pettyneenä, kannattaako lainkaan nousta. Hän ei kuitenkaan kadottanut mielenkiintoaan lapsensa kilvoitusta kohtaan.

Hän on Isä, jolle kaikki kaikessa on, että sinäkin nousit – rohkaistuit perille, kotiin saakka.

 

 

Heimo Enbuska

 

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori. 



UUTISET