Ilo pitkästä ilosta

22.4.2024 | Tiedätkö sen tunteen, kun elämä on hyvää, mutta ilon keskelle hiipii kysymys: mitähän huonoa kohta tapahtuu? Vaikuttaa siltä, että tuo ilonpilaajapelko ei ole harvinainen. Ei myöskään meillä kristityillä. Päinvastoin joskus tuntuu, että juuri kristillisissä piireissä saatamme olla melkoisen marinoituja kärsimystä ja koetusta odottavassa ilmapiirissä. 

Ajatus menee jotenkin niin, että jos nyt on iloinen tai onnellinen olo, on Jumala heti valmiina, jos ei nyt ihan heittämään, niin ainakin sallimaan kapuloita rattaisiin. Kyllähän kultakin koetellaan ja sitä rataa. 

Vastaliikkeenä perinteiselle suomalaiselle pakkomielteelle kätkeä onni on noussut yltiöpositiivisuutta korostava kulttuuri. Se haluaa vimmaisesti kaiken olevan kukoistavaa ja ihanaa ja samalla pelkää kaikkea, mikä voi romuttaa harmonian. Hengellinen versio tästä on elämän traagisuuden kieltäminen ja ilon pumppaaminen, iloitseminen Herrassa oikein hampaat irvessä. 

Jossakin siellä välimaastossa on todellinen Jumalan antama elämä ilojen, surujen, vastoinkäymisten ja hyvän draivin kera. Raamatusta löytää koko skaalan tunnetiloja. On aika itkunauraa ilosta ja aika kieriskellä oikein urakalla tuhkassa. Yksi kohta tiivistää koko kirjon: Hyvänä päivänä iloitse ja pahana päivänä muista, että Jumala on antanut ne molemmat. (Saarn. 7:14).

      Ilo hyvästä ei myöskään ole ylpeyttä eikä naaman mutkalle vetäminen pyhää nöyryyttä.

Keväisen auringon noustessa taivaalle ilo puhuttelee erityisellä tavalla. Kaamosoireilijana selvisin jälleen yhden talven väsyttävästä pimeydestä. Nousen kuin kuolleet luut luolasta kohti valoa ja elämää. 

Mielikuvissani viiletän jo pitkin kesäistä raittia pyörällä kukkahameen helmat hulmuten. Vaikka todellisuudessa hameessa on hirveän epäkäytännöllistä polkea yhtään mihinkään varsinkin, kun kotini sijaitsee ympäröivien ylämäkien luvatussa maassa. Siispä tulen viilettämään kulahtaneissa trikoissa niinä harvoina kertoina, kun ylipäätään jaksan hypätä pyörän selkään. 

Mutta joka tapauksessa, nyt minä elän hetkeä, jossa hulmuan vähintään mieleni sisällä, ja aion ottaa siitä ilon irti. Aion oikein pysähdellä ilon ja onnen tunteissa, sillä olen saanut tarpeekseni siitä naama nyrpeänä märisevästä äänestä, joka muistuttaa, että kyllä kaikenlaista ikävääkin voi tässä sattua. 

No varmasti voi! Mutta kuka teistä voisi murehtimalla pidentää elämäänsä vähääkään, kysyy Jeesus (Matt. 6:27). Tai lisätä elämän laatua, voisi laajentaa kysymystä. (Kontekstissa kuvataan murehtimista, huolehtimista ja pelosta käsin lähtevää varmistelua, ei niinkään todellisten surujen tai tapahtumien läpituntemista.) 

Jos ja kun ikäviä elämäntapahtumia ja pahoja hetkiä tulee, ei niitä helpota millään tavalla etukäteen hillitty iloitseminen. Ilo hyvästä ei myöskään ole ylpeyttä eikä naaman mutkalle vetäminen pyhää nöyryyttä. 

Kun tässä erään kerran latistava jossittelu meinasi taklata hyvää mieltäni, nousi mieleeni kuin rakkaudellisen tiukkana käskynä yhtäkkiä tuo jo mainittu ”HYVÄNÄ PÄIVÄNÄ ILOITSE”. Sanon siihen yes Lord ja raivaan enenevässä määrin tilaa yhdelle ihanalle Hengen hedelmälle: ilolle.  

Veera Haapalahti 

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja ja visuaalinen suunnittelija.