Tiistai 23. huhtikuuta.
Nimipäivää viettää Yrjö, Jyrki, Jyri, Yrjänä, Jori, Georg, Göran, Örjan Jöran Jörgen, Jörn

Ikuisesti nuori… vai muori?

Vanhuus totta tosiaan on harvalle etappi, jota kohti juostaan innoissaan, Sara Saarela kirjoittaa.- Kuitenkin kun kallistaa korvansa, voi edelleenkin kuulla elämän ehtoopuolelle ehtineiden hiljaiset mutta varmat sanat siitä, että nuoruus on aikaa, kun ollaan täysin tietämättömiä monista asioista ja kuvitellaan oma pystyvyys ja nerous suuremmiksi kuin ne ovat.
Vanhuus totta tosiaan on harvalle etappi, jota kohti juostaan innoissaan, Sara Saarela kirjoittaa.- Kuitenkin kun kallistaa korvansa, voi edelleenkin kuulla elämän ehtoopuolelle ehtineiden hiljaiset mutta varmat sanat siitä, että nuoruus on aikaa, kun ollaan täysin tietämättömiä monista asioista ja kuvitellaan oma pystyvyys ja nerous suuremmiksi kuin ne ovat.

Myönnän. Minäkin olen potenut vanhenemiskriisiä. Huonot uutiset: kriisi kesti vuosia. Hyvät uutiset: se on nyt aika lailla ohi. Mutta miksi vanheneminen ahdistaa? 

Nykyaikana nimenomaan nuoruus on puoleensavetävää ja haluttua. Tästä kertovat supersuositut anti-age-voiteet, täyteaineinjektiot, kollageenijauheet ja nuorentavat somefiltterit. Haluamme olla nuorekkaita, mutta emme tokikaan vain ulkonäöllisesti vaan myös sisäisesti. 

Hieno on se ihminen, joka notkistuu uusiin tuuliin jatkuvasti: kuoriutuu, uudistuu ja katkaisee juuret eräpäivänsä nähneisiin ideologioihin ja traditioihin. 

 

Vanhuus totta tosiaan on harvalle etappi, jota kohti juostaan innoissaan. Jos ennen vanhaan vanhuuden ajateltiin tuovan tasapainoa, viisautta ja auktoriteettia, nyt vanhat eivät pysy menossa mukana. Nuorekkaat ne osaavat handlata uunituoreet elektroniset vekottimet, puhuvat kieliä, tietävät, mikä on poliittisesti korrektia, ja myös sen, miten historian varrella olisi oikeasti pitänyt elää ja puhua. Kunpa historia nyt kuuntelisi meitä tarkkaan! 

Kuitenkin kun kallistaa korvansa, voi edelleenkin kuulla elämän ehtoopuolelle ehtineiden hiljaiset mutta varmat sanat siitä, että nuoruus on aikaa, kun ollaan täysin tietämättömiä monista asioista ja kuvitellaan oma pystyvyys ja nerous suuremmiksi kuin ne ovat, eikä elämän pituutta ajatella ollenkaan sillä vakavuudella, mitä se vaatii. 

 

Puhutaan erilaisuuden arvostamisesta, mutta nykyajan asukkeihin nähden erilaisia menneitä sukupolvia moititaan yksinkertaisiksi, vaikka he saivat paljon aikaan – itse asiassa ilman sähköä. 

Vanhukset mökeissään pohtivat sitäkin, miten erikoista se on, että nämä kehittyneimmät lajitoverit joutuvat lukemaan oppaita osatakseen hengittää oikein, keksivät uudelleen metsän ja prosessoimattoman ruuan merkityksen terveydelle ja napsivat pillereitä, jotta kykenisivät nukahtamaan katsoessaan Netflixiä sinivalon huomassa. 

 

Vanhuudella (tai historialla, kummaksi sitä nyt kutsummekaan) on se kumma piirre, että se on joskus aika kova, kun sitä alkaa kuunnella. Kenties jopa Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, kun niin suoraan puhuu. 

Nuoruus sen sijaan on herkkä. Nuoruus on herkkyyden aikaa, ja herkkyys on kaunista, sitä ei ole kenenkään kieltäminen. Mutta nykyajan kommentaattoriryhmä, joka tutkii ihmisotuksen käytöstä ja mielenliikkeitä, eli psykologit, pohtii nyt sitä, että nuorekkaiden ryhmä saattaa olla itse asiassa jo niin herkkä, että se ei kestä enää maailmaa tai itseään. Heitä on varjeltu, ja siksi varjelun on jatkuttava. Koska kukapa kestäisi särkymisen… 

 

Historia ja vanhuus lähetti pullopostia, ja se haluaisi kuulemma sanoa viimeisen sanan, tervehtiä meitä näin: Se on kuulkaa tuulta päin. Älä usko omiin pelkoihisi, sillä sinä selviät. Niin me kaikki muutkin. (P.S. Nuorekkaat kutsuisivat tätä nimellä ”resilienssi”. Siitä on tehty viime aikoina tutkimuksia ja kirjoitettukin aika paljon, koska se on nyt löydetty… uudelleen.) 

 

Sara Saarela 

 

Kirjoittaja on kirjailija ja teologi, joka työskentelee muun muassa IK-opiston opettajana.



UUTISET