Hukatut kiinteistötuotot harmittavat 

Seurakunnat ovat vastaanottaneet vuosikymmenien saatossa paljon testamenttikiinteistöjä. Suurille kaupunkiseurakunnille niitä on saatettu osoittaa kymmeniä, jopa satoja.

Testamenttaaja on usein ollut raivaajasukupolven edustaja, joka jo eläessään on tunnollisesti huolehtinut seurakunnan taloudesta omalta osaltaan. Viimeinen pyyteetön työ Jumalan valtakunnan hyväksi on ollut elämän suurimman kiinteän omaisuuserän, oman kodin, lahjoittaminen seurakunnalle.

Seurakunnat ovat myyneet testamentatut kiinteistöt, kuten omakotitalot, maatilat ja kerrostalo-osakkeet pääsääntöisesti heti. Osassa seurakuntia testamenttilahjoitukset ovat osa vuotuista budjettia: on osattu kokemuksella ennustaa, että testamenttiomaisuutta on taas tulossa tietty määrä. 

Jokamiesluokan asuntosäästäjä saa helposti tuskastuttavan päänsäryn tilanteesta. Siis: yhteisölle on säännöllisesti vuosikymmenten ajan siunaantunut perintöverovapaasti asunto-osakkeita, jotka se on heti myynyt, edes pohtimatta sellaista mahdollisuutta, että asunnot vuokrattaisiin markkinoilla ja niistä saataisiin tuottoa. Myöhemmin, kenties vuosikymmenten kuluttua, ne voitaisiin myydä jonkin remontin tai projektin rahoittamiseksi – arvon tietysti noustua parhaimmillaan moninkertaiseksi. 

Omistaminen ei tietenkään sekään ole ongelmatonta eikä ilmaista. Kaikki asunnot eivät ole arvokkaita, vaan perinnönsaaja pahimmassa tapauksessa saa korjausvelkaisen ongelmapesän. Tällaista omaisuutta ei kannatakaan vaalia, vaan hankkiutua kämpästä eroon, jos joku suostuu sen säälliseen hintaan lunastamaan.

Omistaminen vaatii myös osaamista. Jo muutaman osakkeen kiinteistösalkku vaatisi henkilön, joka ehtii perehtyä ja pitää seurakunnan hallinnon kartalla omaisuuden tilasta. Kymmenien osakkeiden omaisuus vaatisi jo päätoimisen kiinteistöpäällikön. 

Joskus vuosia sitten nuorena ja tietäväisenä kauppaopistolaisena kysyin erään nimeltä mainitsemattoman, Hakaniemessä kokoontuvan seurakunnan mahdollisuuksista muodostaa testamenttilahjoituksista tuottava omaisuuserä. ”Seurakunnan tehtävä ei ole omistaa kiinteistöjä, vaan julistaa evankeliumia”, sain hyväntuulisen opastuksen nyt jo edesmenneeltä seniorivanhimmalta.

Olen kuullut saman ajatuksen muutaman kerran muuallakin. Ilmeisesti se on herätysliikkeessä takavuosikymmeninä vakiintunutta logiikkaa. Evankeliumilla on kiire – kaikki myyntiin ja mars eteenpäin.

Samaan aikaan toisaalla eräällä toisella nimeltä mainitsemattomalla hengellisellä yhteisöllä, joka tunnetaan patakeräyksistä ja univormuista, on kasvava satojen kiinteistöjen omaisuus. Se tekee jatkuvasti korkean profiilin työtä Suomessa, tärkeältä osaltaan kiinteistötuottojensa avulla. 

Kysymys on myös hengellinen. Onko testamenttiomaisuuden välitön realisointi ollut sitä hyvää huoneenhaltijuutta ja talentin hoitoa, jota Jeesus kuvailee evankeliumeissa? 

Tai muistuttaako arvokkaan omaisuutensa pikapikaa, suhdanteista piittaamatta myyvä seurakunta enemmän vertauksen kalliolle vai hiekalle rakentavaa miestä?