Hiuksesta asiaa

Nyt se tapahtui: löysin päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Löydös ei sinänsä ole ihme, kun ottaa huomioon viime vuosien pikkulapsiruljanssin ja kaikki edesottamukset, jotka kerkeäväiset ja kekseliäät lapseni ovat saaneet aikaan. Mutta ensimmäisen harmaan löytäminen on silti pysäyttävä hetki, eräänlainen merkkipaalu, jota ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Jokin vaihe on takanapäin, jokin uusi taas alkamassa. Keski-ikä on täällä. 

Vilkas mieleni alkaa heti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Milloin löytyy seuraava hopeanvärinen suortuva, ja minkälaisella tahdilla niitä alkaa tulla lisää? Pitäisikö alkaa jo varautua myös hiusten ohenemiseen ja varata aika kampaajalle tuuheuttavaan tyvipermanenttiin? Kannattaisi varmaan ainakin käydä ostamassa kaupasta hiusväri valmiiksi. 

Tai ehkei sittenkään. Vedän mielen jarrusta ja kysyn itseltäni, mistä tässä on kyse. Olenko omaksunut ympäristön suoltaman mallin nuoruuden ihannoimisesta? Voi olla, mutta luulen, että on kysymys myös jostain muusta.

Identiteetti koostuu sekä pysyvistä että vaihtuvista elementeistä. Pysyviä ovat itselläni esimerkiksi seuraavat: olen nainen, olen suomalainen, olen syntynyt tiettyyn perheeseen ja sukuun. 

Vaihtuvia elementtejä on enemmän. Nuorena luulin olevani boheemi taiteilijasielu, mutta iän ja itsetuntemuksen myötä olenkin ymmärtänyt olevani ennakoitavuutta ja järjestystä kaipaava pohtijatyyppi. Hiustenvärini on vaihdellut blondista punapääksi, ja ammattialaakin olen kertaalleen vaihtanut. 

Identiteetti on muuttuvien elementtien takia koko ajan hiuksenhienossa muutoksessa. Kun siihen tulee uusi palanen, silloin täytyy ikään kuin luoda nahkansa uudelleen. Identiteettiä pitää päivittää. 

Identiteetin päivittäminen tekee joskus kipeää, sillä siihen liittyy luopumista. Se voi olla sen hyväksymistä, etten enää mahdu hääpukuuni – vaikken aikonutkaan käyttää sitä uudelleen. 

Usein kirpaisee kuitenkin syvemmältä. Näin on esimerkiksi silloin, kun ymmärtää, että jotkin mahdollisuudet ovat rajautuneet oman elämän ulkopuolelle tai jotkin ajat ovat peruuttamattomasti ohi. Harmaa hius muistuttaa näistä realiteeteista ja haastaa samalla identiteettikäsitykseni. 

Onneksi identiteetissäni on vielä yksi – se kaikkein tärkein – palanen, joka pysyy ja kestää läpi elämän muutosten: olen Jumalan lapsi. Ihan samoin kuin olen vanhempieni lapsi vielä harmaapäisenäkin, olen aina Jumalan lapsi ja kuulun hänen perheeseensä. Sen tulisi olla tärkein identiteettiäni määrittävä tekijä. 

Taivaallinen Isämmekin puhuu ”pääasioista”, kun hän ilmoittaa Sanassaan, ettei yksikään hius putoa päästämme hänen tietämättään. Jumalalle jokainen hiuskarvammekin on tärkeä. Se tarkoittaa, että myös kaikki ajatuksemme, prosessimme ja muutosvaiheemme ovat hänelle tärkeitä. Mikään asia ei ole niin pieni, etteikö siitä kannattaisi kertoa hänelle. 

Tänään kiitän siitä, että saan olla Jumalan lapsi ja ankkuroida identiteettini hänen Sanaansa. Hänen lapsenaan olen hyväksytty ja rakastettu tällaisenani, harmaata hiuskarvaani myöten. Niin olet sinäkin. 

Minni Heinilä 

Kirjoittaja on hitaasti mutta varmasti keski-ikäistyvä Aikamedian toimittaja.