Herkkien herätyskristillisyys

Seurakuntaan meneminen jännittää, mutta joskus jumalanpalveluksen jälkeen vierustoverin kanssa syntyy niin hyvä keskustelu, että se voisi puolestani jatkua vaikka yömyöhään. Meluisat kirkkokahvit ahdistavat, mutta on myös ihanaa, kun kahvinkaataja hymyilee niin kauniisti. Usein muistelen tilanteita jälkikäteen joko hyvässä tai huonossa mielessä.

Herkkyys (ja erityisherkkyys) ovat viime vuosina nousseet puhutuiksi ilmiöiksi – ja suosituiksi itsediagnooseiksi. Erityisherkkyyden tunnetuimman tutkijan Elaine N. Aronin mukaan 15–20 prosenttia ihmisistä on erityisherkkiä, joten syystäkin moni tunnistaa itsessään herkkyyttä.

Karismaattinen kristillisyys voi erityisesti vetää puoleensa heitä, jotka aistivat voimakkaasti ympäristöään ja liikuttuvat helposti. Toisaalta herätyskristillisyydessä on paljon sellaistakin, jota herkkä ihminen haluaisi juosta karkuun – ja jota hänen herkkyytensä vuoksi ehkä pitäisikin vältellä: äänekäs rukous ja musiikki, seurakuntien kirjoittamattomat säännöt tai pinnan alla muhivat seurakuntalaisten väliset konfliktit, muutamia mainitakseni.

Hengelliselle yhteisölle herkkä seurakuntalainen on joko helppo tai vähemmän helppo tapaus – riippuen siitä, kuinka paljon henkilö pitää kiinni hänelle sopivasta tavasta osallistua seurakunnan toimintaan.

Herkkä ottaa helposti kantaaksensa monenlaisia vastuita ja yleensä suorittaa ne ylitunnollisesti. Hän saattaa olla taiteellinen, ja hänen taidoillaan on varmasti käyttöä seurakunnassa. Hän kuuntelee kaikkia huolellisesti (ei tosin useinkaan tarpeeksi itseään). Herkkä väsyttää helposti itsensä, ja hänen on vaikeaa tuntea olevansa kotona missään.

Muiden ihmisten näkökulmasta herkkyys on vähän vaikeasti ymmärrettävä piirre: ”Miten niin liikaa hälyä? Eihän pyhäkoululaisia ole yleensä kuin viisi.”

Herkän ihmisen jännitys, ahdistus tai väsymys ei useinkaan näy ulospäin. Se peitetään vaikkapa vitsailulla, puuhastelulla tai ylihengellisellä kielenkäytöllä. Siksi ketään ei oikein voi läksyttää herkän yli kävelemisestä – ei ainakaan niin kauan kuin tämä itse ei ole avannut suutaan ja ilmaissut mielipidettään. Herkkä valitsee kuitenkin usein ennemmin vetäytymisen kuin puolustautumisen, koska se satuttaa vähemmän.

Usein olen ajatellut, ettei monissa karismaattisissa ja hengellisiin johtotehtäviin nousseissa ihmisissä ole tippaakaan herkkyyttä. Erityisesti entisaikojen kovaääninen julistus, painostaminen ja mustavalkoinen ilmaisu tuntuivat kovilta ja luotaantyöntäviltä. Ajattelin, ettei Jeesus ainakaan tuollainen ollut. Mutta sitten kun tällainen saarnamies tai -nainen lankesi, hänestä usein löytyikin herkkä sielu. Se, mikä näkyi, olikin vain omaksuttu rooli, tapa selviytyä tilanteessa, johon Jumalan työtoveri oli ehkä jopa vastoin tahtoaan ajautunut. Rooli, joka oli ulkoapäin annettu, kun kerran oli herkkyyttä Jumalan äänen kuulemiselle ja muutkin olivat huomanneet sen.

Kaikkien kristittyjen pitäisi löytää herkkyytensä – kunkin oma persoonallinen herkkyys – ja vaalia sitä erityisesti. Se on nimittäin Jumalan lahja ja usein tässä maailmassa uhattuna, olkoon muotisana tai ei.

Anna Lehtinen

Kirjoittaja on Aikamedian kustannustoimittaja.