Helluntailainen itsepetos

Kristillinen usko ei myy. Tämä ei ole mikään ihmetyksen aihe. Nykyisessä kulttuurillisessa tilanteessa perinteinen kristillinen sanoma nähdään tiedollisesti hämäränä, koska siihen sisältyvät väitteet ja uskomukset ovat yleisten tiedonhankkimismenetelmien ulottumattomissa. Samoin se nähdään moraalisesti kyseenalaisena, koska se puuttuu ihmisten vapauteen elää parhaaksi katsomallaan tavalla.

Käytännöllinen viisaus neuvoo pitämään matalaa profiilia, ettei menetetä jossakin mahdollisessa tulevaisuudessa olevia mahdollisuuksia sanoman välittämiseen. Tämän on suomalainen helluntailainenkin pitkälti ymmärtänyt.

Helluntailaisten pitää kuitenkin pyrkiä olemaan jollakin tavalla merkityksellisiä oman aikakautensa ihmisille, sisältyyhän helluntailaiseen teologiaan oppi seurakunnasta ja seurakunnan tehtävästä suhteessa maailmaan.

Oiva keino merkityksellisyyden takaamiseksi on keskittää huomio kristinuskon yhteiskunnalle tuomiin yleisesti hyväksyttäviin seurauksiin, kuten korkeaan työmoraaliin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Nämä ovat myyviä teemoja. Ne myyvät paremmin kuin sanoma Jumalasta, joka on historiallisessa hahmossa, Jeesus Nasaretilaisessa, ilmoittanut itsensä ja tahtonsa ja edellyttää kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen ja kääntymään hänen puoleensa syntien anteeksisaamiseksi.

Huomion uudelleenkohdistaminen on markkinointistrategisesti toimiva ratkaisu mutta pitää sisällään itsepetoksen siemenet. Kristillisen uskon sisäisen logiikan mukaan korkea työmoraali ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat Jumalan puoleen kääntymisen seurauksia. Kun helluntailainen pyrkii ydinsanomansa peittelyn ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävien arvojen kautta oikeuttamaan oman olemassaolonsa ja toimintansa, hänen olemassaolonsa ja toimintansa alkaa perustua hänen omaan markkinointipuheeseensa, eli markkinointistrategia antaa toiminnan tarkoitukselle sisällön. Se, mikä on markkinastrategisesti toimivaa, on toiminnan tarkoitus.

Itsepetoksen filosofisessa tarkastelussa on kiinnitetty huomiota niin sanottuun itsepetoksen paradoksiin. Itsepetoksessa ihmisen ajatellaan uskottelevan itselleen joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti jotakin sellaista, joka ei ole itse asiassa totta.

Kuinka tämä onnistuu, on ollut paljon pohdinnan kohteena.

Helluntailainen itsepetos onnistuu, koska toiminnan perustarkoitus eli evankeliumin julistus Jeesuksesta ja sen yhteiskunnallisesti myönteiset seuraukset ovat kumpikin löydettävissä Raamatusta. Huomion keskittämistä yhteiskunnallisesti hyväksyttyihin seikkoihin ei voida muodollisesti tuomita vääräksi. Tällainen yritys voidaan helposti torjua joukolla Raamatun jakeita.

Itsepetoksesta on kuitenkin kysymys, jos helluntailainen ajattelee oman olemassaolonsa ja toimintansa tarkoituksen täyttyvän niissä päämäärissä, joita hän käyttää oikeuttaakseen olemassaolonsa ja toimintansa ympäröivän yhteiskunnan silmissä. Tällöin helluntailaisesta tulee tämän ajan arvojen peili, johon katsomalla ihmiset näkevät vain oman ylevän kuvansa.


Hanno Heino

Kirjoittaja on Iso Kirja -opiston opettaja. Kolumni on julkaistu aiemmin , jossa Ison Kirjan opettajat kirjoittavat ajankohtaisista ilmiöistä, opiston arjesta ja teologiasta.