Harmittaa

Kun juuri neljä vuotta täyttänyt pojanpoikani pettyi leikin saamaan käänteeseen, sitä ei voinut olla huomaamatta. Hän risti kädet rinnalleen (yllättävän ketterästi cp-vammaiseksi), roikotti päänsä alas ja huokaili kasvot kurtussa: ”Harmittaa, harmittaa.” Kun tätä kesti aikansa, ehdotin, että alkaisimme puhallella saippuakuplia. ”Joo!” ilostui poika ja hetkessä pettymyksen tuottama harmitus oli tipotiessään ja lapsi suloisen innostunut ja valoisa oma itsensä.

Ei se harmitus aina mene ohi yhtä helposti. Ei ainakaan meiltä aikuisilta. Persoonallisuudesta, iästä, elämänkokemuksesta ja kypsyydestä riippuen suhtautumisemme pettymyksiin vaihtelee lievästä nyreydestä tuhoisaan raivoon. Pettymyksellä saattaa siis olla vaaralliset seuraamukset, ellei sitä käsitellä asianmukaisesti.

Se, petymmekö, miten usein petymme ja miksi petymme, riippuu paljolti odotuksistamme. Mitä suuremmat odotukset, sen ankarammat pettymykset, kun asiat eivät mene haluamallamme tavalla. Saamatta jäänyt ylioppilaslakki harmittaa kokeisiin paneutunutta ja yliopisto-opinnoista haaveilevaa luultavasti paljon enemmän kuin toista, jolle kirjoitukset olivat vain jonkinlaista pakkopullaa ajelehtivassa ja päämäärättömässä elämänvaiheessa.

Pettymykseen sekoittuu usein turhautuneisuutta, ahdistusta, vihaa, jopa pelkoa. Menetykset saavat aikaan surua ja tarvetta tulla kuulluksi, lohdutetuksi ja ymmärretyksi. Siksi pettynyt tarvitsee myötäelävää rinnallakulkijaa.

Tapa suhtautua pettymyksiin ja vaikeuksiin on myös yksilöllistä. Emme voi vähätellä kenenkään tunteita. Yhdelle kissan kuolema on yhtä suuri suru kuin toiselle perheenjäsenen menetys. Neuvomisen sijasta meidän tulisi lohduttaa pettynyttä kuuntelemalla häntä niin kauan kuin hänellä on tarve käydä läpi menetystään.

Hengellisessä elämässäkin pettyneisyys voi johtaa ikäviin tilanteisiin. Pastoriin, vanhimmistoon tai vain johonkin seurakuntalaiseen turhautunut saattaa kääntää selkänsä paitsi yhteisölleen, jopa Jumalalle. Yllättävän moni syyttää Jumalaa pettymyksistään sen sijaan, että käsittelisi asiat itse suoraan pettymyksen aiheuttajan kanssa. Ehkä kyseessä olikin väärinkäsitys? Ehkä erilaiset näkemykset voitaisiinkin kokea rikkautena uhkan sijasta? Tai ehkä tämä seurakunta ei todella ole minulle sopiva? Senkin voin todeta ystävällisesti ja lähteä asian käsittelyn jälkeen hiljaa ovien paukuttelun sijasta.

Ehkä voimme yrittää ymmärtää eri mieltä olevia ja sallia orvokin kukkia kielon rinnalla niin kauan kuin kumpikin pysyy Jeesukseen juurtuneena. Olosuhteille emme voi mitään, mutta jos opimme sietämään eri mieltä olevia, emme petykään niin herkästi. Toki sietämiselläkin on rajansa. Kristityillä se on nykypäivänä siinä, missä jokin eksyttää ja poikkeaa Raamatusta. Mutta ei tämänkään puolen esiin tuomisessa tarvita vihakirjoituksia, hylkäämisiä, hyökkäyksiä ja nimittelyjä.

Jos Jeesus kehotti meitä siunaamaan vihamiehiämmekin, emmekö antaisi anteeksi ja siunaisi myös niitä, jotka ovat aiheuttaneet meille pettymyksiä? Onhan pettymys kriisin tavoin  yös mahdollisuus. Ehkä luopumisen kautta syntyy jotakin uutta? Sitä paitsi Jumalan hellyys hoitaa syvimmätkin haavat. Hän ei meitä petä eikä jätä.


Salme Blomster

Kirjoittaja on Trigonos ry:n toiminnanjohtaja.