Elämänkaari vai nousujohteinen jana?

Katselin lukioaikaista luokkakuvaani. Muistin, etten ollut aikoinaan tyytyväinen siihen; hiukset olivat muka huonosti ja ilmekin nolotti. Tuntemukset muistuttivat siitä, kuinka epävarma olin noihin aikoihin omasta ulkonäöstäni ja itsestäni, ja aloin surra sitä 17-vuotiasta Elinaa, joka ei osannut iloita Jumalan luomistyöstä. ”Minähän olen tuossa kuvassa kaunis!” ajattelin. ”Miksi en osannut olla kiitollinen siitä? Kuinka paljon onnellisempi nuori olisin ollut, jos olisin nähnyt itseni siten kuin nyt näen.”

Heti perään rauhoittelin itseäni sillä tiedolla, että epävarmuus kuuluu nuoruuteen ja on normaalia oppia iän myötä hyväksymään itseään enemmän. Jos olisin tuolloin, ulkoisesti kauneimmallani (jos vanhaan sanontaan on uskominen), ollut myös sisäisesti kukoistavimmillani, tulevaisuudennäkymäni olisivat aika toivottomat. Nyt neljänkympin korvilla voisin vain alkaa surra mennyttä kultakautta ja alkanutta rapistumista.

Kielitietieteilijäystäväni vertasi hiljattain toisiinsa länsimaisen yhteiskunnan ja afrikkalaisen swahilikulttuurin näkemystä elämästä. Hän piirsi ilmaan kaaren, joka kuvastaa länsimaista elämänkaariajattelua: elämän huippukohta on jossakin keskellä, ja sitten alkaa alamäki. Ajattelutapa näkyy muun muassa siinä, että sana "vanha" on niin kielteinen, että iäkästä ihmistä kutsutaan mieluummin senioriksi, ikäihmiseksi tai varttuneeksi henkilöksi kuin vanhukseksi.

Swahilien kulttuurissa elämä nähdään puolestaan nousujohteisena janana, jossa iän karttuessa noustaan elämän huipulle. Samanlainen ajattelutapa löytyy myös muun muassa romanikulttuurista, jossa yhteisön vanhat jäsenet ovat kaikista arvostetuimpia.

Mielestäni jälkimmäinen näkemys on raamatullisempi kuin meille tutumpi ensimmäinen. Raamatussa vanhenemiseen liitetään hyvin myönteisiä asioita, kuten hengellinen kypsyminen, toisista huolta pitävä vanhemmuus ja Jumalan tuntemisen lisääntyminen. Henkilöitä, joille tulisi uskoa seurakunnan johtajuus, kutsutaan arvonimellä vanhin.

Lisäksi Sananlaskuissa verrataan Jumalan lapsen elämänpolkua auringonnousuun, joka ”kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka” (Snl. 4:18). Ymmärrän tämän valoisan tulevaisuudenkuvan liittyvän Paavalin kokemukseen, jonka hän jakaa korinttilaisille: ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä” (2. Kor. 4:16).

Ehdotankin, että alkaisimme kristittyinä lanseerata swahilien ja romanien suosimaa nousujohteisen elämän mallia. Voisimme uida vastavirtaan ikuista nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassamme ja tehdä vanhuudesta, viisaudesta ja sisäisestä kauneudesta tavoittelemisen arvoisia asioita. Ihmisenä kasvu ja Jumalan tuntemisen lisääntyminen eivät luonnollisestikaan ole automaattisia ikääntymisen sivutuotteita. Mutta Jumalan yhteydessä eläessämme jokaisesta uudesta ikävuodesta tulee mahdollisuus oppia yhä enemmän Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta sekä kasvaa hänen kaltaisuuteensa. Silloin voimme suhtautua maanpäälliseen loppuelämäämme iloisella odotuksella silloinkin, kun silmäkulmiin ilmestyy ryppyjä, selkää alkaa kolottaa ja askel hidastua.

Jeesuksen omalle vanheneminen ei ole alamäki vaan aina jatkuva löytöretki syvempään elämään – ja mahdollisuus tuon hyvän sanoman levittämiseen myös toisille.


Elina Rautio

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.