Arvetko aarteita?

Päivittäinen kuntolenkkini on käynnistynyt. Vauhdittajana reitilläni on korvakuulokkeista kantautuva kotimainen musiikki. Laulajana on tunnettu edesmennyt suomalaisten tuntojen perustulkitsija.

Kuntoiluni keskellä laulun sanat jäävät usein hölkälleni tahtia antavan rytmin varjoon. Nyt tapahtuu poikkeus: ”Näitä arpia en enää peitä, ne on aarteita sittenkin ––.” Keskeytän hölkkäni. Kuulinko oikein? Arvetko muka aarteita?

Mikä ilmaisussa yllättää? Arvet ovat osa elämää. Niitä on niin monenlaisia. Joillekin ne ovat merkki sankaruudesta. Toisille ne ovat muistutus parantuneista haavoista tai uuden elämän synnyttämisestä. Niihin liittyvä sanoma voikin olla myönteinen.

Miksi sitten arpia myös salataan tai peitellään? Arvilla on aina oma yksilöllinen viestinsä niiden kantajalle. Elämän kolhut eivät ole vain ulkoisia, muille näkyviä merkkejä. Kannamme myös sisäisessä maailmassamme arpien kaltaisia näkymättömiä tunnemerkkejä.

Elämän kolhuihin ja arpiin liittyy paljon häpeää. Häpeä yhdistyy tunteisiin, kuten riittämättömyys, kelvottomuus, vajavaisuus tai pettymys. Syyllisyys liitetään virheelliseen tekoon. Sen selvittämisessä anteeksianto lääkitsee.

Entäpä häpeän tunteen lääkitys? Haluaisimme näyttäytyä muiden joukossa ilman näkyvää merkkiä epäonnistumisistamme. Olenko huonompi kantaessani näkyvää tai näkymätöntä merkkiä sellaisesta?

Onnistumme jokainen itsemme kolhimisessa. Naarmut ja haavat muistuttavat meitä siitä. Myöhemmin nähtävät arvet viestivät kipukohtien umpeutumisesta ja parantumisesta. Onko siis syytä hävetä sitä, mikä on eheytynyt?

Pelko siitä, miten muut reagoivat nähdessään haavan tai arven, synnyttää arkuutta. Onko parempi vain laastaroida ja puuteroida elämän kolhuja? Pelkoa vältellään usein kätkeytymällä naamareiden taakse. Tällöin ongelma voi olla siinä, että naamareista voi muodostua meille epätodellisuuden kasvot.

Potilaan, joka hakee haavoihinsa apua sairaalasta, ei tarvitse mennä sinne kolhujaan häveten. Avun saamisen ehtona eivät ole potilaan tietynlaiset tunteet. Hoitoa ei kielletä tai estetä myöskään haavojen tai ruhjeiden näkyvyyden perusteella.

Museoissa taas arpia ei enää hoideta. Siellä niiden kautta voidaan kertoa sankaruudesta tappiota uhmaten. Ne voivat viestiä voitoista tai tappioista, jotka kärsittiin usein yhteisen edun nimissä.

Kykenemmekö me olemaan omassa tai lähimmäistemme elämässä niitä tukihenkilöitä, jotka kuulemme arpien takana olevaa sanomaa oikein? Epäonnistumisemme ei ole kaiken loppu, vaan se voi olla uuden alku. Emme kersku epäonnistumisistamme, samalla kun kieltäydymme olemasta niiden vankeja.

Elämä ei ole kauneuskilpailu, jossa vähiten arpeutuneet tai kolhiintuneet ovat varmimpia voittajia. Kuntolenkkini pysäyttävä laulu päättyy sanoin: ”Valoon päin nyt varjoista kuljen ––.” Oikein ymmärretty arpien viesti valoa kohti kulkiessa on aarre. Se muistuttaa rajallisuudestamme, mutta samalla valoon suuntautuminen pitää elämämme varjot takanamme.


Ari Joensuu

Kirjoittaja on Fida Internationalin aluejohtaja.