Antaessaan saa - edelleen

Ihmiset etsivät onnea. Nykyään onnen kerrotaan löytyvän hyvältä näyttämisestä (kalliita tuotteita ja salikortin ostamalla) ja itsensä hemmottelusta. Myös epätyydyttävät ihmissuhteet neuvotaan raivaamaan elämästä pois. Suomalaisista avioerotilastoista näkyy, että ohje on mennyt hyvin perille.

Yksilöllisyyden aika heijastuu myös hengellisiin yhteisöihin. Seurakunta pitää kokea mielekkääksi, jotta siellä jaksaa käydä. Välillä itsensä toteuttaminen saa omanlaisiaan versioita myös ope­tuksessa. Hengellinen rakentuminen toki tapahtuukin jokaisen sydämessä, mutta toisinaan Jumalan valtakunnassa palveleminen voi alkaa muistuttaa mielekkään elämän metsästämistä, vaikka tehtävien ja kutsumusten ydin on palvella muita.

Palvelemisessa tarvitaan kasvamista. Yllättävää kyllä moni on huomannut kasvavansa eniten, kun on lähtenyt tekemään jotakin epäitsekästä. Joskus Jumala vie meidät syvällisempään kasvuun, jotta hän voisi tehdä kauttamme enemmän. Emme esimerkiksi pysty rakastamaan muita, jos olemme sisäisesti palasina, vaan Jumalan pitää ensin korjata meitä muun muassa sielunhoidon tai terapian kautta. Siinä itseensä keskittymisen kausi johtaa suurem­paan hyvään.

Oman paikan etsiminen – olipa se selkeärajainen palvelutehtävä seurakunnassa tai kokonaisvaltaisempi elämänkutsumus – kan­nattaa, kunhan tiedostaa kaiken päämäärän. Paikan löydyttyäkin välillä on hyvä pysähtyä miettimään, miten oma elämä palvelee muita. Muuten voi käydä niin, että keskitymme vain itseemme, hengelliseen urapolkuumme ja sen odottamiseen, mitä kaikkea Jumalalla onkaan vielä meille varattuna.

En usko Jumalan sytyttävän meissä unelmia unelmien vuoksi tai kutsuvan meitä seikkailuihinsa vain toteuttaaksemme itseäm­me. Kaiken tarkoitus on asettua sormiksi, varpaiksi, keuhkoiksi ja hauiksiksi niin, että Kristuksen ruumiista maailmassa tulisi entistä toimintakykyisempi. Siksi on elintärkeää varmistaa myös se, että yhteytemme ruumiin päähän, Jeesukseen, toimii.

Kristinuskon historiassa on vaikuttajia, jotka löysivät kutsumuk­sensa ja tajusivat, miksi se oli annettu heille. Paavalia painoi van­kilassakin eniten synnyttämiensä seurakuntien uskon tila. Luther nousi katolisen kirkon hengellistä korruptiota vastaan ja ponnisteli saadakseen Raamatun kansan ulottuville. Äiti Teresa vaihtoi per­hehaaveensa epäitsekkääseen elämään köyhien keskellä.

Kutsumukseen vastanneiden ketju jatkuu yhä, ja suurin osa sen nimistä jää ihmisille tuntemattomiksi. Kutsumuksensa toteuttajia yhdistää kuitenkin kaikkialla hiljainen uhrautuminen, kipu ja tie­toisuus siitä, että voi minua, jos en tätä tee. Toisaalta mikään muu ei tuo yhtä suurta iloa kuin se, kun oma kuuliaisuus kutsulle auttaa jonkun saamaan toivon ankkurista kiinni.

Tutkimusten mukaan antaminen tuottaa ihmiselle suurempaa iloa kuin saaminen. Jos elämä tuntuu ilottomalta, voi kysyä, onko oma mieli kääntynyt liikaa omiin asioihin ja päämääriin. Yksin­kertainen suunnanmuutos ja päätös rakastaa muita pienin teoin voi tehdä ihmeitä sekä meille että niille, joita annamme Jumalan rakastaa kauttamme.

Ruut Ahonen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.