Annos kriisitietoisuutta

Masennus hiipi mieleen, kun toissa viikolla istuin Helluntaiherä­tyksen valtakunnallisilla Syyspäivillä Helsingin Saalemissa.

 

Päivien aikana julkaistiin kaksi tutkimusta, joissa maalattiin varsin lohduton kuva monien helluntaiseurakuntien tilanteesta ja kristillisyyden asemasta suomalaisten elämässä.

 

Ilmeni, että Jeesukseen uskoo ja kristillisyydestä on kiinnos­tunut entistäkin harvempi suomalainen, ja että maaseutupaik­kakuntien alle satajäsenisistä helluntaiseurakunnista on kovaa vauhtia tulossa mummo- ja pappakerhoja.

 

Kun lisäksi liikkeen aktiivisimmat jäsenet ovat juuri näitä senio­reita, tulevaisuus näyttää siltäkin osin syksyisen harmaalta.

 

Suomalaisten vieraantuminen kristinuskosta on dramaattinen iankaikkisuusasia (kai yhä ajattelemme näin?). Lisäksi sillä on vaikutusta siihen, millaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä seurakunnat tulevaisuudessa toimivat.

 

Onneksi meille sentään on vielä nämä mummot ja papat! parkai­sen mielessäni.

 

Puoliksi tyhjä lasi on aina myös puoliksi täynnä. Jos tutkimuksista ja selvityksistä jotakin positiivista haluaa löytää, sellaiseksi on kai laskettava se, että seurakunnilla on edelleen resursseja käytettä­vissään. Maassamme on yhä satojatuhansia eri kirkkokuntiin kuu­luvia ihmisiä, joille Jeesus on rakas ja jotka ovat sitoutuneet hänen valtakuntansa asiaan. Työtä ei tarvitse aloittaa nollasta, kuten kristinuskon Suomeen tuoneet pioneerit tuhat vuotta sitten.

 

Lisäksi ympärillämme on edelleen niitä, jotka ovat uskonasiois­ta kiinnostuneita, vaikka eivät vielä herätyskristillisessä mielessä Jeesuksen yhteyteen ole löytäneetkään. Satoa on leikattavaksi.

 

Syyspäivillä toivon näköaloja esitti muun muassa Ruotsin helluntailiikkeen kirkkokunnanjohtaja Daniel Alm. Hänellä on kokemustensa kautta vahva usko kristillisen seurakunnan tulevai­suuteen yhä jälkikristillisemmäksi muuttuvassa Pohjolassa. Alm on varma siitä, että ihmiset tulevat seurakuntiin, jos vain uskovina avaamme heille sydämemme. Tekoina ilmenevä aito välittäminen kiinnostaa myös postmodernia ihmistä.

 

Lisäksi ruotsalaisvieras muistutti helluntai-karismaattisuuden valttikortista: Pyhän Hengen lahjoista. ”Väitän, että seurakunnan tulevaisuus on vahvasti karismaattisuudessa ja hyväntekeväisyy­dessä”, Alm totesi.

 

Hänen puheensa jälkeen tuli mieleen, että helluntailaisten ei tarvitse kuin palata juurilleen – yhdistää käytännön lähimmäisen­rakkaus, Jeesus-keskeinen karismaattinen spiritualiteetti, rak-kaus Raamattuun sekä aikakauden nuoriin aikuisiin kohtuullisen hyvin vetoava hengellinen musiikki.

 

1950-luvun konsepti toimisi yhä.

 

Kuten globaalissa ilmastonmuutoksen torjunnassa, myös Suomen seurakunnissa tulevat vuodet ovat kriittinen ajanjakso. Muutos on mahdollinen, mutta se ei synny ilman riittävää kriisitietoisuutta. Tässä mielessä Syyspäivien tutkimukset tulivat tarpeeseen.

 

Niiden lisäksi tarvitaan itsetutkistelua. Seurakunnissa sitä tarvi­taan etenkin meiltä alle 50-vuotiailta.

 

Pitkään jatkuneiden trendien kääntäminen ei ole helppoa. Toi­vottomuuden hetkillä on hyvä muistaa íkiaikaiset hengelliset läh­teet. Rukoilijalle ne ovat yhä auki ja täynnä Jumalan vettä, kuten tutkimusten esittelyn jälkeisessä paneelikeskustelussa Syyspäivil­lä muistutettiin.

 

 

Heikki Salmela

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja