Alkukristittyjen soundi

Vietin erään sunnuntaipäivän Rooman katakombeissa. Ne ovat maan alla risteileviä labyrintteja, jonne ensimmäisten vuosisa­tojen uskovat hautasivat omiaan keisarien aikoina. Koskaan ai­emmin en ole tuntenut olevani yhtä lähellä alkukristittyjä, saati kuullut heistä yhtä kiinnostavia ja myyttejä murtavia asioita.

Yleisesti luullaan, että Rooman kristityt piileskelivät katakom­beissa keisarien raivoa. Oikeasti vainottu seurakunta kokoontui kodeissa tai ulkona kaupungin laidalla, jossa katakombitkin si­jaitsevat. Pimeisiin hautakäytäviin uskovat laskeutuivat rukoile­maan vain harvoin. Säännölliseen kokoontumiseen ne eivät olisi kelvanneetkaan, sillä niissä olisi loppunut niin valo, tila kuin happikin. Katakombien kapeissa käytävissä samoilun jälkeen tämä on helppo ymmärtää – vielä kun muistaa, että tuolloin hautakäytävien seinämät olivat täynnä marmori- ja savilaattojen taakse säilöttyjä ruumiita.

Uskovilla on tapana ihannoida alkuseurakuntaa, mutta lopulta emme tiedä siitä paljoakaan. Katakombeihin piirretyt ja maa­latut kuvat kertovat jotakin varhaiskristittyjen sielunelämästä. Taideteosten perusteella Jeesus näyttäytyi heille ennen muuta hyvänä paimenena, joka kantaa lammasta hellästi harteillaan. Hänessä kristityt olivat löytäneet täysin erilaisen hallitsijan kuin Rooman maailmanvallan mahtailevat puolijumalat.

Myös alkukristittyjen tunnusta eli kalaa, jonka kreikkalaisiin kirjaimiin kätkeytyy uskontunnustus ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja”, näki katakombeissa. Kala ei ollut kuitenkaan välttämättä sellainen kuin uskovien autojen perässä nykyisin, vaan alkukristityt saattoivat piirtää sen reilusti myös silmien ja evien kera.

Muinaiset kuvat paljastivat yllättäen myös alkukristittyjen rukousasennon: kädet kohollaan ja kämmenet kohti taivasta. Muun muassa Rooman vanhimmassa kristillisessä maalaukses­sa uskova nainen rukoilee näin kahden apostolin keskellä.

Katakombeissa soi aito alkukristittyjen soundi, joka poikkeaa selvästi Hollywoodin dramatisoinnista. Oli rohkaisevaa kirjoit­taa uudelleen historiakäsitystään ja nähdä, etteivät alkukristityt olleetkaan pelon lannistamia lymyäjiä, vaan heidän sisällään roihusi valoisa iankaikkisen elämän odotus. Itse asiassa juuri usko ruumiin ylösnousemukseen sai heidät hautaamaan omien­sa ruumiit maan alle eikä polttamaan niitä tuhkaksi ajan tavan mukaan.

Toki osa Rooman kristityistä vaikeni uskostaan julkisesti ja vain arviolta muutamat sadat maksoivat siitä hengellään. Muun muassa Domitillan katakombiin 300-luvulla tehty kirkkosali on omistettu kahdelle keisarin henkivartijalle, jotka surmattiin marttyyreina heidän tunnustauduttuaan kristityiksi. Tämä jos mikä oli noloa keisarin huoneelle ja kertoo kristinuskon vallan­kumouksellisuudesta.

Olikin pysäyttävää tajuta, että sana marttyyri tarkoittaa yksin­kertaisesti todistajaa. Ovathan piinatuimmat kristityt nykyäänkin usein juuri niitä, jotka eivät ole pitäneet matalaa profiilia vaan matkalippua ikuisuuteen suurempana aarteena kuin henkeään. Eräs opas totesikin alkukristittyjen suhtautuneen vainoihin jo­takuinkin näin: ”Jos kuolen, mitä sitten? Parempaa on edessä.”  

Ruut Ahonen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.