Äiti kulta, kerro mulle… 

Ajatellessani ikääntynyttä äitiäni nousivat mieleeni otsikossa lainatut laulun alkusanat. Useimmilla meistä lienee mitä erilaisimpia muistoja äidistämme ja hänen kertomuksistaan.

Muistellessani äitini minulle kertomia tarinoita, kertailin mielessäni omaa lapsuuttani. Isäni ollessa päivisin työmaallaan äidin puheiden merkitys korostui. Hänen sanansa olivat usein se arvovalta, johon oli hyvä vedota vaikkapa sisarusteni kesken syntyneen kinastelun päättämiseksi. Meille lapsille vanhempiemme puheet tuntuivat tuolloin lähes viisauden huipulta. Ikääntyessäni kyseinen ihanne kuitenkin mureni. Silti äitini puheet ovat edelleen hyvässä muistissa. 

Äitini tarinoista mieleeni nousevat hänen oman lapsuutensa kokemukset. Äitini osasi jakaa kokemaansa jälkikasvulleen ikimuistoisesti ja opettavaisesti. Karjalan evakkotytön kertomukset syöpyivät pysyvästi mieleeni. Lapsuuden kodin jättäminen, evakkomatkalle lähtö karjavaunuun nousuineen ja lumihangessa ammuvien lehmien äänen muistelu ovat osa äitini kerronnan kautta perittyä, jota en kykene unohtamaan. Aikuisena olenkin oivaltanut selkeämmin sen, että äitini yhdessä muiden kohtalotovereittensa kanssa kuuluu niihin hiljaisiin sankareihin, joita en itse osannut heti arvostaa. 

Äitini kertomukset eivät jäänet vain hänen lapsuutensa muisteluun. Uskovan kodin kuopuksena hänelle oli kerrottu hengellisistä totuuksista, joita hän eli todeksi edessämme. Hän kertoi Jumalasta tavalla, joka sai meidät lapset ihmettelemään, mistä moinen tuttavuus. Emme olleet ikinä nähneet omin silmin äitimme tuntemaa Jumalaa. Ihmetystä lisäsi vielä sekin, että ihan arkistenkin toimien keskellä äitini jutusteli Jumalansa kanssa. Pienenä poikana en voinut ymmärtää keskustelua henkilön kanssa, joka ei ole näkyvästi paikalla. 

Äitini kertomusten pohjalta opimmekin, että vaikka emme omin silmin näe Jumalaa, hän kuulee silti puhettamme. Äiti opasti, kuinka Jumala kuulisi kaikkein hiljaisimmatkin hänelle esitetyt huokaukset, ja että Jumala olisi kiinnostunut kuulemaan myös minun ääntäni. Keskusteluyritykseni Jumalan kanssa käynnistyivät iltaisin peittoni alle kätkeydyttyäni. Sieltä sopertelin ensimmäisiä sanojani taivaan Isälle. 

Nuoruusvuosina opetukset Jumalasta joutuivat testiin. Äiti osasi noina haasteellisina vuosinakin hillitä haluaan tuputtaa lapsilleen jo kerrottuja totuuksia. Nyt äidin kertomukset lapsistaan kuuli ensisijaisesti Jumala. Nuoruuden innossa erehdyin uskottelemaan itselleni, että tietäisin elämän todellisuudesta omia vanhempiani enemmän. Onneksi äitini jatkoi minusta kertomistaan Jumalalle. Vielä nytkin äitini jaksaa kertoa Jumalalle meistä lapsistaan ja lastemme lapsista aina lastenlastenlapsiin asti. 

Kiitos, äiti, kaikesta, mitä kerroit meille ollessamme lapsia. Kiitos myös niistä huokauksistasi, jotka yhä edelleen kerrot lapsistasi hänelle, joka opetuksesi mukaisesti kuulee!  

Äitini yhdessä kohtalotovereittensa kanssa kuuluu niihin hiljaisiin sankareihin, joita en itse osannut heti arvostaa. 

Ari Joensuu 

Kirjoittaja on Fida Internationalin vanhempi neuvonantaja.