Agricola – yksi meistä

Aika kultaa muistot. Ehkä sen vuoksi on erityisen helppoa ihastella menneitä ihmisiä, saavutuksia ja tapahtumia.

1500-luvulla elänyt suomen kirjakielen luoja Mikael Agricola teki suururakan kääntäessään koko Uuden testamentin suomeksi. Hän ehti kääntää osia myös Vanhasta testamentista, mutta hanke jäi kesken ja Agricolakin menehtyi työmatkallaan alle 50-vuotiaana.

Tyypillisissä Agricolaa esittävissä piirroksissa hän kääntää munkkimaisesti väsymättä pyhiä tekstejä. Mielikuvissa mies on vaatimaton ja ahkera kammioonsa vetäytynyt raamatunkääntäjä.


Todellisuudessa Mikael Agricola oli huippulahjakas rikkaan tilallisen poika Itä-Uudeltamaalta, joka tiesi, mitä osasi. Taitojensa ja varakkaan perheensä ansiosta hän myös saattoi opiskella latinaa Viipurissa, valmistua papiksi, jatkaa maisteriksi Keski-Euroopassa ja nousta näkyvään asemaan yhteiskunnassa.

Pienestä koreilunhalusta kertoo se, että Viipurin-vuosinaan Mikael vaihtoi sukunimensä Agricolaksi, joka oli suosittu nimi eurooppalaisissa humanistisissa piireissä. Myöhemmin  ollessaan Turussa rehtorina Agricola riitautui Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kanssa ja sai potkut virastaan.

Kansallisromanttinen näkemys suomen kirjakielen luojasta on siis siloteltu. Kuitenkaan kaunisteltu henkilökuva ei turhenna hänen saavutuksiaan: alun perin Agricolan ansiosta luemme muun muassa evankeliumeja omalla kielellämme.


Jos keskiaikainen kulttuuri-ikoni, joka teki hengellisesti merkittävän työn, oli myös normaali ihminen ehkä ärsyttävine ja ”epähyveellisine” piirteineenkin (vai mitä pitäisi ajatella kiistelystä kuninkaan kanssa), miksi odottaisimme täydellisyyttä toisiltamme?

Elämään kuuluvat säröt, ja ihmisiin saa pettyä aina. Inhimilliset puutteemme eivät onneksi turhenna niitä ponnisteluja ja saavutuksia, joita kukin tahoillaan tekee.

Historian henkilöitä on helppo ihailla, koska he eivät enää katso muita nenänvartta pitkin, puhu liian kovaa ja paljon, haise valkosipulilta tai laula nuotin vierestä. Nykyihmiset voivat tehdä kaikkea tätä, mutta niin tekivät vuosisatoja sitten kuolleetkin.

Huhtikuun 9. päivä juhlitaan Agricolaa ja suomen kieltä 1800-luvulla uudistanutta Elias Lönnrotia. Lönnrot näyttäytyy mallikkaana yksilönä. Hän oli köyhä mutta viisas ja huumorintajuinen mies, jonka kansalliset odotukset ja oma tiedonhalu saivat kulkemaan 15 vuoden aikana yhtä pitkän matkan kuin Helsingistä on etelänavalle. Kuitenkin jo matkakilometrien perusteella Lönnrotillakin on täytynyt olla oma vankka tahto. Sitä paitsi vaikka hän oli ammatiltaan lääkäri, hän valitsi työpaikkansa sijainnin sen perusteella, mistä oli kätevintä tehdä runonkeruumatkoja Kalevalaa varten.


Meidät kaikki on varustettu erilaisilla luonteilla ja kokemuksilla, joiden vuoksi ilmennämme elämää eri tavoin. Näin on aina ollut. Niinpä tälläkin hetkellä sen sijaan, että odottaisimme raamatunkääntäjiltä, pastoreilta, rehtoreilta, läheteiltä tai teini-ikäisiltämme täydellistä kypsyyttä kaikessa, ehkä voisimme siunata heitä ja heidän ponnistelujaan, vaikka heidän epätäydellisyytensä voi välillä rasittaa meitä.

Täydellinen maailma odottaa sitten ajan rajan tuolla puolen.


Ruut Ahonen
Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.