Kaksipuolinen pakolaistulva

Lähi-idän rauhanprosessin keskeiset ongelmat ovat pysyviä. Edelleen pohditaan, mitkä ovat kaavaillun Palestiinan ja sen itsemääräämisoikeuden rajat, miten Jerusalem jaetaan ja paljonko sallitaan pakolaisia uuteen valtioon.

Palestiinalaisarabit ovat myös pienenä osana Euroopan uutta pakolaistulvaa. Kuitenkin pysyvät ratkaisut puidaan – jos puidaan – Israelin hallituksen ja palestiinalaisjohdon välillä. Pakolaisongelmaa pidetään Jerusalemin ohella kiistan visaisimpana kysymyksenä.

Palestiinalaiset laskevat pakolaisten määräksi noin neljä miljoonaa. Juutalaiset tunnustivat rauhanneuvottelujen suotuisissa vaiheissa 1990-luvun lopulla paluuoikeuden noin puolelle miljoonalle arabille, jotka jättivät kotinsa vuoden 1967 kuuden päivän sodassa.

Israelilaisten laskutavan mukaan muuttolupa koskisi niitä arabeja, jotka asuivat Länsirannalla tai Gazan alueella juuri ennen tuota sotaa. Arabien mielestä muutto tulee sallia kaikille niille, jotka olivat alueilla ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen.

Palestiinalaiset perustavat vaatimuksensa YK:n vuoden 1949 yleiskokouksen päätökseen, jonka mukaan kaikilla sodan jaloista lähteneillä on paluuoikeus tai mahdollisuus saada korvauksia omaisuuden menetyksistä. Nämä ovat kauniita periaatteita, joita ei ole muuallakaan noudatettu.

Osa arabeista lähti Palestiinan brittimandaatin länsiosasta siinä toivossa, että pääsevät pian takaisin ja ottavat haltuunsa myös juutalaisten kodit, kunhan arabiarmeijat kukistavat vasta perustetun Israelin. Israelin torjuntavoitto yllätti monet.

1950-luvulla länsimaissakin ajateltiin myönteisesti, että Israelin naapurivaltiot ottavat palestiinalaiset sukulaisensa hyvin vastaan ja antavat YK:n pakolaisavun erityisjärjestön (UNRWA) tukemana heille työtä ja asuntoja. Pakolaisten luultiin sulautuvan muihin arabimaihin muutamassa vuodessa. Arabiliiton kehotuksesta heidät ohjattiin kuitenkin leireihin, eikä YK:n rahoja voitu suoraan käyttää heidän auttamiseensa.

Sotien vaiheissa arabimaat olivat tyrmänneet YK:n turvallisuusneuvoston esityksen Palestiinan jakamisesta kahtia juutalaiseksi ja arabivaltioksi. Taistelujen tauottua noin puoli miljoonaa palestiinalaisarabia jäi Israeliin ja heistä tuli maan kansalaisia.

Kun Israelin ja palestiinalaisten valtuuskunnat ovat neuvotelleet pakolaisista, Israel on vasta-argumenttinaan muistuttanut niistä 800 000 juutalaisesta, jotka pakenivat arabimaista 1950-luvun taitteessa. Hekään eivät ole saaneet korvauksia jättämästään omaisuudesta tai voineet palata entisiin asuinpaikkoihinsa.

Palestiinalaisia on raivostuttanut se, että Israel ei ole rajoittanut juutalaisten muuttoa maahan. Israelin peruslakeihin kuuluu niin sanottu paluumuutto-oikeus, jonka perusteella jokainen juutalainen ikään, sukupuoleen tai ammattiin katsomatta saa automaattisesti muuttoluvan.

Pakolaisongelma on siis kaksipuolinen. Korvauksista saattaa löytyä aikanaan sopu, mutta ei varmaankaan miljoonien palestiinalaisten muutosta. Se muuttaisi kerralla Israelin ja palestiinalaisarabien väestösuhteen arabivoittoiseksi. Sitä Israel ei halua.

Vuosikymmeniä toimineet palestiinalaisten pakolaisleirit ovat malliesimerkkejä siitä, miten köyhyydessä ja ahtaissa oloissa varttuneet nuoret radikalisoituvat. He ovat helppo saarnojen maali ääri-islamistien imaameille, jotka rekrytoivat väkeä itsemurhakampanjoihin ja muuhun terrorismiin.

Heikki Kangas

Kirjoittaja on erikoistoimittaja, joka on asunut Israelissa vuodesta 1990 lähtien.