”Voisin olla parturi-kampaaja”

En koskaan unohda hetkeä, kun lensin Kanadasta Suomeen mennäkseni Isoon Kirjaan ensimmäistä kertaa.

Oli välilasku Amsterdamissa aa­muvarhain. Siellä istuin savui­sen lentokentän lasitetussa nur­kassa ja seurasin auringon sä­teitä, kun ne hiljalleen nousivat esille. Uusi vaihe elämässä oli alkamassa.

Kun kaipaan piristystä, tyk­kään etsiä käsiini ystävän, joka kuuntelee ajan kanssa, ja kahvikupin jossa sisältö on laadu­kasta ja laadukkaasti tehty, ja fi­losofoida elämän asioita ja Raa­matun havaintoja.

Lapsuuden haaveammatti­ni oli insinööri, niin kuin isäni. Luonteeseeni kuuluu tietynlai­nen pikkutarkkuus ja yksityis­kohtaisuuden kanssa toimimi­nen.

Kun katson peiliin, näen vä­hän partaisen miehen, joka on säilyttänyt poikamaisuutensa. Nautin siitä, että voin pukea it­seäni moneen eri tyyliin riippu­en päivästä ja tilanteesta. Elä­män helmiä ovat arjen keskellä löydetyt hetket, joissa rauha ja lepo ovat läsnä ilon kera.

Thaimaassa minua innosta­vat erityisesti ihmiset ja ruo­kakulttuuri. Thailaisilla on hie­no kyky olla läsnä tässä ja nyt, ja siihen yleensä liittyy syöminen. Thailaiset useimmiten tilaavat paljon eri ruokalajeja pöytään, ja niitä syödään yhdessä.

Huomaan itseni kanadalai­seksi siinä, että pyrin aina pi­tämään ovea auki muille, kun käyskentelen kaupungilla. Jää­kiekossa hurraan Kanadaa.

Jos pitäisi aloittaa jokin uusi ura, se voisi olla kahvilanpi­täjä tai parturi-kampaaja. Tyk­kään kahvista ja siitä, jos voin palvella asiakkaita yksi kerral­laan. Parturi-kampaaja siksi, että Suomessa usein leikkaan omat hiukseni ja Isossa Kirjas­sa leikkasin aika monien hiuk­sia. Tykkään siitä, koska se on pikkutarkkaa työtä.

Vaimossani Ruutissa arvos­tan sitä, että hänellä on rohkeus ottaa suuriakin askeleita silloin, kun hän kokee, että se on tie kul­jettavana. Silloin kun astuimme ensimmäistä kertaa tuleviin kah­vilatiloihimme, se oli kirjaimelli­sesti rotankolo. Mutta Ruut us­koi, että saamme sen remon­toitua fiksuun kuntoon, ja näin teimme vuokrasopimuksen.

Jos saisin ohjata elokuvan, se varmaankin kertoisi mat­kaajasta, joka etsii paikkaa jota voisi kutsua kodiksi. Hänel­lä olisi hienoja hetkiä ympä­ri maailmaa, mutta jokin sisäl­lä nakertaisi. Vanhemmat oli­sivat jo kuolleet, ja maailman matkaamisen jälkeen hän palai­si kotikylään ja hautausmaalle, jossa vanhempansa ovat hau­dattuna. Siinä seistessä se ko­lahtaisi: vanhemmat eivät ikinä lähteneet omasta kylästä pitkäl­le ja silti heillä oli rauha ja lepo. Heidän muistonsa saisi hänet tajuamaan, että elämää ei hae­ta ja etsitä, vaan se on jo annet­tu ja siihen tartutaan.

Rakastan keskustella elämän asioista filosofisesti. Tykkään miettiä Raamatun teemoja, ver­rata Vanhaa testamenttia Uu­teen, ja etsiä sitä, miten olem­me soveltaneet niitä meidän elämäämme ja kulttuuriimme.

Rukoilen, että Suomen seura­kunnat lähtisivät jälleen innos­tumaan Japanin työstä. Meillä on ollut siellä vahva lähetyspa­nostus vuosikymmenet. Tänä päivänä panostus on mennyt muualle. Samalla realiteetti on, että japanilaiset ovat maailman suurin saavuttamaton kansan­ryhmä. Meidän lähetysnäys­sämme pitäisi ottaa tämä huo­mioon.

Jeesus merkitsee minulle pe­lastajaa, turvaajaa ja rinnalla­kulkijaa. Hän on se hiljainen kulkija, joka ymmärtää ihmi­syyttäni ja osaa puhua tavalla, joka menee suoraan sydämeen. On levollista nojautua häneen ja johdatukseensa.

Anssi Tiittanen