Vedenjakajalla

RV-lehdessä on ollut kirjoittelua seurakuntien jäsenkadosta. Ilmiön pohdinnassa on unohtunut yksi näkökulma. Jos seurakuntien toiminta on suunnattu pienenevälle kantasuomalaisten joukolle, jäsenkato on väistämätöntä. 

Maassamme oli vuonna 1994 lähes miljoona alle 15-vuotiasta kantasuomalaista. Tuo luku on laskenut jatkuvasti pienenevän syntyvyyden myötä niin, että se on vuonna 2024 enää 600 000. Pudotusta on lähes 40 prosenttia. Kun siihen lisätään suurten ikäluokkien nopea harveneminen, meillä on 15 vuoden kuluttua vain pieni kohderyhmä, jolle tarjota perinteistä suomalaista seurakuntaa. Kuitenkin Suomen väkiluku kasvaa. Kasvu perustuu maahanmuuttoon. 


Mittakaavavirheitä 

Maahanmuuttokeskustelukin kaipaisi oikeita näköaloja. Syksyn pakolaistulva lisää Suomen 350 000 ulkomaalaistaustaisen määrää ”vain” 10 000 oleskeluluvalla. Yhdeksän viime vuoden aikana on myönnetty joka vuosi noin 30 000 oleskelulupaa. Valtaosa luvista perustuu EU-kansalaisten muuttoon, kolmannes liittyy avioliittoon Suomen kansalaisen kanssa ja kolmannes opiskeluun ja työhön. Turvapaikan saaneiden osuus on 5–6 prosenttia. Vuonna 2012 pakolaisista 72 prosenttia oli muslimeja ja kaikista maahanmuuttajista 72 prosenttia kristittyjä. 

Jotkut tahot huutavat suomalaisuuden perään. Mutta kuinka paljon meillä oikeasti on enää suomalaisuutta? Väestö monikulttuuristuu, avioliitot ovat yhä useammin kaksikulttuurisia, kaksikulttuuriset lapset ovat opettajien arkea ja niin edelleen. Sopii myös kysyä, onko vähenevän suomalaisnuorisonkaan kulttuuri enää suomalaista. Hehän ammentavat elämänsisältönsä monikulttuurisesta internetmaailmasta ja elävät sen mukaan. 

Koska suomalaiset ja suomalaisuus on hiipuva resurssi, seurakuntien pitäisi fokusoida toimintansa uudelleen. Muussa tapauksessa väki hakee elämän eväät sieltä, missä ne tarjoillaan heitä puhuttelevassa muodossa. Samalla suomalaisuuden perään haikailevat seurakunnat menettävät yleisöään. 


Uudistuvan seurakunnan teesit 

Tilanne edellyttää seurakuntien johdolta avoimuutta. Sen jälkeen on mahdollista kehittää seurakuntia monimuotoiseen suuntaan, jossa välineinä ovat raamatulliset periaatteet, määrätietoiset askeleet, monimuotoinen johtajuus, seurakunnan eri ryhmien välisten yhteyksien kehittäminen, kulttuurien tuntemus, omistajuuden ilmapiirin lisääminen ja muutosvastarintaan varustautuminen. 

Edellä mainitut periaatteet löytyvät Mark Deymazin kirjoista Building a Healthy Multi–Ethnic Church ja Leading a Healthy Multi–Ethnic Church. Siinäpä kotiläksyä seurakuntien johtajille.

Seurakuntien kohtalo riippuu niiden kyvystä vastata väestö- ja kulttuurimuutokseen. Muutamissa seurakunnissa on asiasta vuosien kokemus ja ollaan jo pääsemässä sattumanvaraisesta toiminnasta suunnitelmallisuuteen. Lisäksi on seurakuntia, jotka ovat harjoitelleet monikulttuurisuutta vasta vähän aikaa, ja runsas joukko lähelle perustetun vastaanottokeskuksen myötä todellisuuteen heränneitä. 

Herätysliikkeemme on vedenjakajalla. Haasteen ymmärtäminen, asenteiden avartuminen ja viisaiden valintojen tekeminen ovat nyt kultaa. Tilanne heijastuu jopa sellaiseen instituutioon kuin Juhannuskonferenssi. Onneksi siellä oli jo nähtävissä positiivisia merkkejä: kasvava joukko maahanmuuttajia, laajentunut kirjo tulkkauskieliä ja satsausta maahanmuuttajien omiin tilaisuuksiin. Kun maahanmuuttajat vielä voisivat kokea omistajuutta eli päästä päätöksentekoon, pääteltan esiintyjiksi ja muihin palvelutehtäviin, olisimme tiellä, joka turvaa konferenssin jatkuvuuden.


Timo Kekolahti
Kirjoittaja on Suomen Helluntaikirkon maahanmuuttotyöryhmän puheenjohtaja.



null

OSASTOT
    Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
    Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
    Seurakuntien perustajille uusia verkostoja
    Tutkimus: Kutsumustyössä myös haittoja