Uuden edessä - "Yhteiskunnalliset uhkakuvat, joita nyt punnitaan, tulevat toteutuessaan heijastumaan seurakuntatyöhön konkreettisesti"

Edellisessä Näkökulma-artikkelissani (RV 3/22) ennakoin, että koronakriisi alkaa siirtyä muistoksi tämän kevään aikana. Harvoin muistot kultaantuvat yhtä nopeasti kuin nyt, kun vastoin kaikkea järkeä ja inhimillisyyttä Venäjä aloitti sodan. Nyt maailma ympärillämme järjestäytyy uudelleen. 

Maailmanjärjestyksen muuttuessa myös maailmankuvamme muuttuu. Vaikka sota ei ole Suomessa, meiltä ja kaikkialta Euroopasta on kadonnut rauhanajan keveys ja ajatuksiin ovat hiipineet sodan uhkakuvat. Näkyväksi on tullut kyyninen ja piittaamaton pahuus – mutta kaiken pelottavan keskellä myös lähimmäistään auttava hyvyys. Pray for Ukraine -toivotusten saattelema rukousaaltokin pyyhkäisi yli läntisen maailman. Turvallisuudentunteen horjuessa Jumala on ollut yllättävän lähellä.

Itsessäni huomaan, että myös rauhaisan yltäkylläisyyden keskelle sopeutunut uskoni on murroksessa. Raamatun käsitteet sodasta, rauhasta, muukalaisista ja heikoista, joita Jumala ei polje jalkoihinsa, ovatkin siirtyneet kielikuvista konkretiaksi. Kuinka osuva nyt onkaan lupaus ajasta, jolloin aseet taotaan auroiksi, kun järjetön sota uhkaa aiheuttaa maailmanlaajuisen ruokakriisin? 

Kohtaamamme epävarmuudet ovat samoja, joita ihmisillä on ollut kuormanaan aina. Ne ovat sitä samaa kuormaa, jonka alta meitä on tultu pelastamaan. Samalla kun Raamatun maailma muuttuu nyt samaistuttavammaksi kuin ennen, myös evankeliumin merkitys kasvaa: pimeyden lisääntyessä valo kirkastuu. 

Seurakuntatyö on uuden ja osin tuntemattoman edessä. Yhteiskunnalliset uhkakuvat, joita nyt punnitaan, tulevat toteutuessaan heijastumaan seurakuntatyöhön konkreettisesti. Pakolaisaalto lienee jo saavuttanut ison osan seurakunnista ja edellyttää meiltä toimia. Emme vielä tiedä toimien lopullista mittaluokkaa, mutta seurakunnan ne kutsuvat ylittämään kieli- ja kulttuurimuureja.

Lisäksi ennusteet ruoan ja energian hinnan radikaalista noususta kutsuvat esiin diakonista apua kantaväestönkin keskuuteen. Näiden lisäksi yleinen huolestuneisuus ja turvattomuus saavat ihmiset etsimään Jumalaa. Seurakunta haastetaan pitämään ovet auki etsiville. 

Aavistelen, että tämä seurakunnan toimintaympäristön muutos on historiallinen. Jumala on nyt lähempänä ihmistä kuin Euroopan loppumattomaksi kuvitellun rauhan aikana. Uskon, että hengellisen kodin etsintä lisääntyy ja ihmiset hakeutuvat sellaisiin lähi- tai etäyhteisöihin, jotka vahvistavat heidän rukouselämäänsä sekä työtään rauhan ja turvan puolesta. Kenties he eivät edelleenkään kaipaa vierelleen omahyväistä tietäjää, joka puhuu enemmän kuin kuuntelee, vaan hakeutuvat sinne, missä huolen ja hädän synnyttämä uskon siemen otetaan vastaan. Seurakunta, jonka ovet, silmät ja korvat ovat auki, saattaa nähdä herätyksen aikoja. 

Jos aavistukseni osuu oikeaan ja hyvinvoinnin saattelema maallistuminen kääntyy hengelliseksi etsinnäksi, myös seurakuntaa kutsutaan uudistumaan asenteiltaan. Viimeistään nyt on syytä hylätä vihainen fundamentalismi ja nähdä, että jokaisessa huokauksessa Jumalan puoleen on uskon siemen. Ja jokainen, jonka sisällä uskon siemen itää, on meidän veljemme ja siskomme. Kotiovella kadonneiksikin uskotut perheenjäsenet toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. 

Antti Hirviniemi 

Kirjoittaja on HELP ry:n puheenjohtaja.