Uskonnollinen romaani voitti Runebergin

Raumalainen kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan varsinkin länsirannikon ja Selkämeren saaristolaiskuvauksista sekä islantilaisten teosten suomennoksista.  Uutuusromaanissaan Unissasaarnaaja (Johnny Kniga) kirjailija kuvaa varsinaissuomalaista Nihtamon kylää, josta tulee uuden herätysliikkeen pesäpaikka murrosikäisen unissasaarnaajatytön ansiosta. Hieno romaani voitti helmikuussa arvostetun Runeberg-kirjallisuuspalkinnon.

Uskonnollisen romaanin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1949, jolloin suomalaiset toipuvat pikkuhiljaa kahden sodan moninaisista vaikutuksista. Maaseudulla asuvan Heinosen perheen Tuulikki-tyttö saa 13-vuotiaana ensimmäisen hurmoksensa, jonka aikana hän  julistaa Jumalan sanaa ihmetteleville perheenjäsenilleen. Vähitellen Tuulikin julistusta kokoontuu kuulemaan väkeä kauempaakin ja syntyy pienimuotoinen herätysliike.

Pyhimys ja veijarit

Koivukarin yhdeksäs romaani on itsenäinen jatko-osa kirjailijan edelliselle teokselle Käpykaartilaiset (Johnny Kniga 2013), joka kertoo asepalvelusta karttavista miehistä sota-aikana. Unissasaarnaajassa on vahvoja veijariromaanin piirteitä. Kun Tuulikki tulee kuuluisaksi unisaarnojensa vuoksi, kohu houkuttelee paikalle myös virkaheittoja saarnamiehiä, jotka koettavat päästä samojen yleisöjen eteen Tuulikin varjolla.

Koivukarin kuvaamassa Suomessa viranomaiset kamppailevat pitääkseen kansan kurissa ja Herran nuhteessa. Tätä mietitään muun muassa yleisen kokoontumisvapauden rajojen suhteen. Viranomaiset joutuvat pohtimaan, pitäisikö lapsekkaan horrossaarnaajan kokoukset kieltää jo tuoreeltaan.

Nihtamon nimismies odottelee kokousten hiipuvan itsestään nopeasti, mutta toisin käy: väkeä tulee jopa pääkaupunkiseudulta asti. Enkelimäinen unissasaarnaaja tempaisee kuulijat mukaansa vastustamattomasti. Kohua ei vähennä se, että Tuulikki profetoi jopa kaukomailla seilaavan laivan tuhon etukäteen.

Unissasaarnaajassa sodan möyhentämä maalaiskulttuuri toimii oivallisena kasvualustana erilaisille herätysliikkeille. Sotaan liittyvät syyllisyydet repivät ihmisiä sisältä kuin piikkilanka. Huomionarvoista on se, että sama sodan möyhentämä kulttuuri toimi hedelmällisenä kasvualustana myös helluntailiikkeen nopealle kasvulle 1950-luvulla. Unissasaarnaajassa heikko ihminen ei tarvitse niinkään tuomaria, vaan laupiaan ohjaajan, joka näyttäisi oikean suunnan ja antaisi armon käydä oikeudesta. Laupias romaanikertoja sopii hyvin teologitaustaisen Koivukarin tuotantoon. Samanlainen kertoja esiintyy muun muassa veijariromaanissa Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga 2007), jossa lämminsydäminen rannikkokalastaja salakuljettaa inkeriläisiä pakolaisia Selkämeren yli Ruotsiin.

Jälleenrakennuksen lähtökohta

Unissasaarnaaja kysyy painokkaasti, saiko Suomen sodanjälkeinen jälleenrakennus tärkeällä tavalla voimaa paljon kärsineiden ihmisten hengellisistä kokemuksista. Romaanissa siis etsitään pientä kylää laajemman alueen kehityksen henkistä lähtökohtaa uskonnollisuuden kuvauksen kautta.

Toisaalta uskonto näyttäytyy romaanissa eräänlaisena kansankuvauksen kaikupohjana, jonka kumauksia kertoja laajentaa suuremmiksi kansankuviksi. Muista kirjailijoista muun muassa Mika Waltari ja George R. R. Martin ovat käyttäneet uskontoa samantyyppisesti kansankuvauksissaan.

Uskonnolliseen hurmahenkisyyteen Unissasaarnaajan kertoja suhtautuu kriittisesti romaanin alusta asti. Monipolvisena kansankuvauksena Koivukarin romaani on onnistunut tutkielma sodanaikaisen sukupolven vaihtoehdoista, tunnoista ja ratkaisuista.


Jari Olavi Hiltunen

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kirjallisuuskriitikko.