”Ulkopuolisuuden tunnetta pitäisi eliminoida” – Grace Birabwa oppi äidiltään, että nainen voi menestyä opinnoissa ja työelämässä siinä missä mieskin

Lari Launonen 

Vuosi sitten julkaistu helluntaiseurakuntien strategia, Valloittava seurakunta 2035, on hyvä. Mutta se voisi olla parempikin. 

Näin voitaisiin summata Grace Birabwan arvio siitä, miten strategia huomioi monikulttuurisuuden ja ulkomaalaistaustaisen henkilöiden osallisuuden seurakunnan arjessa. 

Eri tavoitteiden saavuttamisen tueksi strategia tarjoaa käytännön kysymyksiä. Monikulttuurisuustavoitteen alta löytyy muun muassa seuraavia kysymyksiä: Huomioimmeko erikieliset ja -kulttuuriset yhteisöt seurakunnan sisällä? Toimimmeko monikielisesti? Ovatko seurakuntamme johto- ja vastuutehtävät avoimia eri kieli- ja kulttuuriryhmille?

     Saarnakulttuurissa oli suuria eroja.

– Kysymykset ovat relevantteja ja sovellettavia. Niiden avulla voidaan luoda tilaa ja tietoisuutta monikulttuurisuudelle etenkin seurakunnissa, joissa asioita vasta harjoitellaan, Birabwa arvioi. 

– Toisaalta kysymykset voisivat vielä paremmin korostaa keinoja, joilla ulkopuolisuuden tunnetta pyritään eliminoimaan. 

Birabwa tarkoittaa esimerkiksi johtajuuskäytänteitä, joilla edesautettaisiin arvostetuksi tulemisen ja vaikuttamiseen kykenemisen tunteita. 

Ugandalaistaustainen Birabwa tutkii monikulttuurisuutta helluntaiseurakuntien strategiassa käytännön teologian opinnäytetyössään. Tutkielma on loppurutistus ennen maaliviivaa Iso Kirja -opiston ja sen yhteistyöyliopisto Alphacrucis Collegen Bachelor of Theology -tutkinnossa. Ennen valmistumista on edessä myös seurakuntaharjoittelu Metrokappeli-seurakunnassa Helsingissä. 

Sairaanhoitajana työskentelevän naisen ajoi raamattuopintojen pariin jano löytää vastauksia ja jumalallista viisautta. 

Birabwa tuli uskoon vuonna 2017 pääkaupunkiseudulla sijaitsevan afrikkalaisen seurakunnan yhteydessä. Häntä hämmensivät valtavat erot niiden afrikkalaisten seurakuntien ja suomalaisten seurakuntien välillä, joiden toimintaan hän osallistui. Edellä mainituissa pastoreilla oli paljon auktoriteettia. 

– Seurakuntalaisten odotettiin alistuvan pastorin tahtoon kaikessa. Johtajuus oli usein manipuloivaa. Tämä ei oikein istunut henkeeni. 

– Afrikkalainen minussa kyllä tiesi, että auktoriteetin kyseenalaistaminen on epäkunnioittavaa. Toisaalta en pitänyt sellaista johtajuuskulttuuria kovin kristillisenä. 

Myös saarnakulttuurissa oli suuria eroja. Jotkut pastorit kyllä lainasivat Raamattua mutta välittivät enimmäkseen omia tuntemuksiaan. 

Birabwa huomasi, että pääasiassa kantasuomalaisista koostuvissa seurakunnissa johtajuuskulttuuri oli avoimempi. Lisäksi jumalanpalvelukset ja puheet suunniteltiin hyvissä ajoin etukäteen. 

Ymmärtääkseen Raamattua ja seurakunnan elämää Birabwa haki englanninkieliselle CORE EN -linjalle Iso Kirjan Helsingin-kampukselle. Koska hakijoiden vähyyden vuoksi linjaa ei voitu aloittaa, häntä rohkaistiin yrittämään opiskelua suomeksi. 

Aluksi ennen luentoja hänellä oli tapana tehdä luentodioista englanninkielisiä tiivistelmiä. Niiden avulla opetusta oli helpompi seurata. Tehtävät sai onneksi suorittaa englanniksi. Esseiden ja tenttien kasautuessa naisella oli tapana vitsailla, että ainakin koulu antaa rahoille vastinetta.

Birabwa saapui Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 2004. Hän oli tuolloin 19-vuotias. Ensimmäinen vuosi sairaanhoitajaopiskelijana Vaasassa oli itkuntäyteinen. Nainen etsi muille kertomatta matkatoimistoa, josta voisi ostaa paluulipun Ugandaan. 

Kielimuurista johtuen lippu jäi hankkimatta. Jälkeenpäin hän kutsuu ongelmaa ”siunaukseksi valeasussa”. 

Jos Herra suo, loppuvuodesta Birabwasta tulee ensimmäinen afrikkalaistaustainen nainen, joka on suorittanut Iso Kirja -opistossa kolmivuotisen tutkinnon. On ylipäätään harvinaista, että maahanmuuttaja, jolla ei ole maassa juuria ja joka on opiskellut kielen vasta aikuisiällä, selviää urakasta. 

Puhumattakaan siitä, että kyseessä on neljän lapsen yksinhuoltaja. 

– Uskon, että taustalla on yhdistelmä Jumalan armoa, lahjakkaita ja armollisia opettajia sekä opiskelutovereita, joilla on sydän paikallaan, hän sanoo. 

– Ja ehkä hieman myös sisäistä tarmoa. 

Sitä Birabwa on oppinut äidiltään, joka on hänen laillaan koulutettu nainen. Vaikka äidin työn vuoksi hän kasvoi lähinnä ”adoptioisoäitinsä” hoivassa, äidin malli antoi tyttärelle käsityksen, että nainen voi menestyä työelämässä siinä missä mieskin. Etenkin jos häntä tuetaan ja voimaannutetaan. 

Opiskelutoverit ja opettajat tuntevat Birabwan syvällisenä ja hiljaisena naisena. Tämä sanookin luonteensa istuvan hyvin suomalaiseen ympäristöön. Hän kutsuu itseään ”varautuneeksi afrikkalaiseksi”. 

– Arvostan yksinkertaisuutta ja hiljaisuutta. Kuuntelisin mielelläni omia ajatuksiani tunnin tai pari vaikkapa metsässä. Nautin myös juhlista ja mukavista ihmisistä, kunhan musiikki ei ole liian lujalla. 

Myös suomalainen keskustelukulttuuri sopii hänelle. 

– Suomalaisilla on tapana miettiä jokaista sanaansa ennen näkemyksensä esittämistä. Aluksi se tuntui oudolta. Useimmat afrikkalaiset kun rakastavat liioittelua ja draamaa. 

Ugandalaisuus ei toki ole pois karissut. Jos vaikkapa tuntematon ihminen kävelee läheltä ohi, Birabwa kyllä moikkaa. 

Mutta ei hän sentään keskustelua aloita.