Todelliset ystävät

Kuva: Mika Kavasto
Kuva: Mika Kavasto
Toimituksessa mietittiin juttuideoita ystävänpäivän tienoille. Ehdotin koiran ja ihmisen ystävyyttä.

”Voiko koiran tapauksessa puhua ystävyydestä?” työkaveri mietti.

Ihmisparka, joka et ole sitä kokenut! Tietysti voi.

Emme päässeet aiheesta yksimielisyyteen, joten koiran ja ihmisen yhteishaastattelu jäi tekemättä. Päätin kuitenkin iskeä takaisin pakinallani.

Minulla on ollut useita koiratuttavia ja kaksi pitkäaikaista ystävää. Ensimmäinen oli lapsuudenperheeni Nelli, puoliksi lapinkoira ja puoliksi keeshond. Se haukkui kimakalla äänellä sekä meidän että naapurien iloksi ja kiintyi syvästi kotiväkeen.

Nyt meillä on Alma, kultaisennoutajan ja lapinkoiran sekoitus. Se on ihan erilainen kuin Nelli, vaikka ne ovat puoliksi samaa rotua. Alma on perheen ainoa ekstrovertti. Siinä missä Nelli ilmaisi suurta tuskaa, kun jätin sen hetkeksi kaupan pihaan odottamaan, Alman tapauksessa pelkään, että joku ohikulkija varastaa sen, koska se on niin avoin ja ystävällinen.

Epäilys koiran kyvystä ystävyyteen liittyy kysymykseen siitä, onko koira persoona. Onko se vain ikään kuin ohjelmoitu rotumääritelmänsä mukaiseksi ja ”rakastamaan” ketä tahansa, joka sitä ruokkii?

Ihmisetkään eivät selviäisi testistä, jos meitä arvioitaisiin tällä tavalla. Me rakastamme niitä, joiden lapseksi satumme syntymään, ja koko ikämme haluamme miellyttää laumaa. Olemme sekä geeniemme että ympäristön tulosta, ja vaikka luulemme ajattelevamme rationaalisesti, aivotutkimus on paljastanut päätöstemme takaa aivan toisenlaisia prosesseja.

Koirilla on yksilöllisiä mieltymyksiä siinä missä meilläkin: lempiruokia, lempipuuhia, lempi-ihmisiä. Koiran kanssa on toki kommunikoitava sen ehdoilla. Keskustelut pörssikursseista ja ajan olemuksesta eivät onnistu, mutta samaa voi sanoa monista ihmisistä.

Kuinka paljon eläintä sitten saa rakastaa? Yhtä hyvin voisi kysyä, kuluuko rakkaus loppuun, jos sitä jakaa vähäpätöisempiin kohteisiin. Vai onko se uusiutuva luonnonvara?

Jotkut hellivät eläimiä, koska heidän on vaikea ilmaista tunteitaan ihmissuhteissa. Tuskin hekään sillä oppisivat rakastamaan paremmin, jos heiltä kieltäisi lemmikit. Parhaassa tapauksessa eläimen hoivaaminen opettaa huolehtivammaksi myös ihmissuhteissa.

Kun haimme Alman kasvattajalta, hän sanoi, ettei koiralle saa lässyttää. Emme ole totelleet. Periaatteesta olen kuitenkin samaa mieltä: koiran on saatava olla eläin. Siksi en pue Almaa hassuihin hattuihin enkä kiellä sitä syömästä jäniksenpapanoita.

Ihmisen ja koiran suhteessa ihminen on saamapuolella. Yksinäisyys lievittyy, ja tutkimusten mukaan jopa vammat parantuvat nopeammin eläinystävien seurassa. Toisin sanottuna rakkaus parantaa.

Raamatun näkökulma koiriin on aika ankea. Mieheni on kuitenkin sitä mieltä, että jos koira ei sattuisi olemaan juutalaisessa kulttuurissa saastainen eläin, Jeesus olisi ottanut sen vertauksiinsa. Onhan koiran uskollisuus sitä lajia, että se on valmis vaikka kuolemaan ystävänsä puolesta.

Yksi lempirunoistani on Lauri Viidan Havaitsin, että leimahti. Se kertoo tuomiopäivästä. Kuolleet nousevat haudoistaan, mutta yksi on vähällä jäädä matkasta. Kunnes pieni tyttö huutaa: ”Musti, Jeesus, Musti!” Silloin Jeesus viheltää, ja kivipaasien keskeltä nousee kippurahäntäinen koira.

Runo koskettaa minua tavalla, josta ymmärrän, että kyse on enemmästä kuin tytöstä ja koirasta. Siinä on unelma uudesta elämästä, joka annetaan surkeimmillekin rakeille.


Säde Loponen


10/2016Kirjallisuus:The

”Tul ny sääki kirkkoo!” – Porin helluntaiseurakunnassa tavataan kuukausittain uusia ihmisiä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja