Havahduin tänä
kesänä siihen,
etten ole pitkään
aikaan ollut
häissä. Suomalainen
avioituu keskimäärin
kolmikymppisenä, mutta tuttavapiiriini
kuuluu paljon perinteisesti
ajattelevia kristittyjä, ja mehän
teemme kaikkemme hivuttaaksemme
keskiarvoa alemmas.
Suurin kesähääsuma on siis osaltani
ohitettu kymmenisen vuotta
sitten.
Itsekin olin avioituessani vasta
20-vuotias, sukulaisten ja hääkampauksestani vastanneen
kampaamon muiden asiakkaiden
mielestä liikuttavan nuori. (”Herranjestas,
kirjoita nyt edes ylioppilaaksi
ensin!” parahti viereisessä
tuolissa istunut nainen, joka taisi
luulla minua vielä todellista ikääni nuoremmaksi.) Joidenkin uskonsisarten
ja -veljien vihjailuista
tosin olisi voinut päätellä, että olin
haudan partaalla hoippuva eukko
– olihan tosirakkaus antanut
odottaa jo yli kolme vuotta, joista
kaksi olisi ollut tehokasta avioitumisaikaa.
Joka tapauksessa olin nuorena
uskovana yllättynyt siitä, kuinka
nuorena uskovat menevät naimisiin.
Toiseksi hämmästytti se, ettei
juuri kellään ollut tanssihäitä.
Olin 16-vuotiaaksi asti luullut, ettei
muunlaisia häitä olekaan.
Jatkoin tavallaan itsekin perinnettä
pitämällä niin pienet häät,
ettei niissä ollut juuri muuta ohjelmaa
kuin vihkiminen ja ruokailu;
näin vältimme huomion keskipisteenä
olemisen ja nolot leikit.
Eräs tuttu väitti minun myöhemmin
katuvan sitä, etten saanut
”prinsessahäitä”. Ainakaan vielä
ei ole kaduttanut yhtään. Jos niin
käy, voinhan järjestää korvaukseksi
valtavat vihkivalojenuusimisjuhlat,
pukeutua kermakakkuun
ja ratsastaa paikalle islantilaisella
villiponilla, joka vetää miestäni kurpitsavaunuissa. Eläkeikään
mennessä, jos Herra suo ja elämme,
meille on saattanut jäädä riittävästi
rahaa säästöön tällaisten
kekkereiden toteuttamiseksi.
Vaikka perinteisissä helluntailaisissa
häissä ei tanssita, ohjelmaa
toki on. Eräs sykähdyttävimmistä
traditioista on ohjelmanumero,
joka alkaa viattomana onnentoivotuksena
hääparille mutta kääntyy
vaivihkaa evankeliointipuheeksi.
Mikä ettei, lieneehän joukossa
myös uskosta osattomia,
joilla ei ole muuta vaihtoehtoa
kuin kuunnella.
Pahimmillaan tai parhaimmillaan
puhuja unohtaa tuoreen
avioparin kokonaan ja uppoutuu
oman elämäntarinansa käänteisiin.
Myös suoranaisia alttarikutsuja
on kuultu. ”Minulla on tuolla
autossa Niilo Yli-Vainion kasetteja,
jos jotakuta kiinnostaa”, eräskin
onnittelija päätti puheensa.
Mieleenpainuvimmat hetket
koettiin häissä, joissa sukulaismies
äityi ihastelemaan nuorenparin
periaatteita: ”Ihana puhdas
morsian! Ja ethän sinäkään Marko
(nimi muutettu) ole koskaan harrastanut
irtosuhteita?”
Kaikeksi onneksi Marko ei ollut
harrastanut, mutta jos olisi jossain
vaiheessa elämää näin päässyt
käymään, olisiko hänellä tuossa
tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa
kuin myötäillä?
Astu esiin sopivalla ja sopimattomalla
ajalla, sanoo Sana.
Tähän kuulee monesti lisättävän,
että vaikka aika olisi
itselle tai kuulijalle sopimaton,
tapa ei saisi sitä olla.
Joku saattaa loukkaantua itse
asiasta, mutta toisaalta melkein
mistä tahansa voi puhua loukkaamatta,
kun asettelee sanansa
viisaasti.
Evankeliumin julistaminen onnittelupuheen
varjolla on toisinaan
koetellut hyvän maun rajoja,
enkä ole ainakaan tähän mennessä
kuullut, että hääevankelistojen
ponnistelut olisivat kantaneet
toivotunlaista hedelmää. Mitäpä
tuosta, kunhan Kristusta julistetaan,
saattaisi Paavali kuitenkin
sanoa – tarkoitus pyhittää keinot,
rapatessa roiskuu ja niin edelleen.
Ratkaisevinta lienee se, miten ihmiset
kohtaavat toisiaan, kun juhlat
ovat ohi.