Sopivalla ja sopimattomalla ajalla

(Kuva: Shutterstock)
(Kuva: Shutterstock)
Havahduin tänä kesänä siihen, etten ole pitkään aikaan ollut häissä. Suomalainen avioituu keskimäärin kolmikymppisenä, mutta tuttavapiiriini kuuluu paljon perinteisesti ajattelevia kristittyjä, ja mehän teemme kaikkemme hivuttaaksemme keskiarvoa alemmas. Suurin kesähääsuma on siis osaltani ohitettu kymmenisen vuotta sitten.

Itsekin olin avioituessani vasta 20-vuotias, sukulaisten ja hääkampauksestani vastanneen kampaamon muiden asiakkaiden mielestä liikuttavan nuori. (”Herranjestas, kirjoita nyt edes ylioppilaaksi ensin!” parahti viereisessä tuolissa istunut nainen, joka taisi luulla minua vielä todellista ikääni nuoremmaksi.) Joidenkin uskonsisarten ja -veljien vihjailuista tosin olisi voinut päätellä, että olin haudan partaalla hoippuva eukko – olihan tosirakkaus antanut odottaa jo yli kolme vuotta, joista kaksi olisi ollut tehokasta avioitumisaikaa. 

Joka tapauksessa olin nuorena uskovana yllättynyt siitä, kuinka nuorena uskovat menevät naimisiin. Toiseksi hämmästytti se, ettei juuri kellään ollut tanssihäitä. Olin 16-vuotiaaksi asti luullut, ettei muunlaisia häitä olekaan. 

Jatkoin tavallaan itsekin perinnettä pitämällä niin pienet häät, ettei niissä ollut juuri muuta ohjelmaa kuin vihkiminen ja ruokailu; näin vältimme huomion keskipisteenä olemisen ja nolot leikit. Eräs tuttu väitti minun myöhemmin katuvan sitä, etten saanut ”prinsessahäitä”. Ainakaan vielä ei ole kaduttanut yhtään. Jos niin käy, voinhan järjestää korvaukseksi valtavat vihkivalojenuusimisjuhlat, pukeutua kermakakkuun ja ratsastaa paikalle islantilaisella villiponilla, joka vetää miestäni kurpitsavaunuissa. Eläkeikään mennessä, jos Herra suo ja elämme, meille on saattanut jäädä riittävästi rahaa säästöön tällaisten kekkereiden toteuttamiseksi. 

Vaikka perinteisissä helluntailaisissa häissä ei tanssita, ohjelmaa toki on. Eräs sykähdyttävimmistä traditioista on ohjelmanumero, joka alkaa viattomana onnentoivotuksena hääparille mutta kääntyy vaivihkaa evankeliointipuheeksi. Mikä ettei, lieneehän joukossa myös uskosta osattomia, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.

Pahimmillaan tai parhaimmillaan puhuja unohtaa tuoreen avioparin kokonaan ja uppoutuu oman elämäntarinansa käänteisiin. Myös suoranaisia alttarikutsuja on kuultu. ”Minulla on tuolla autossa Niilo Yli-Vainion kasetteja, jos jotakuta kiinnostaa”, eräskin onnittelija päätti puheensa. 

Mieleenpainuvimmat hetket koettiin häissä, joissa sukulaismies äityi ihastelemaan nuorenparin periaatteita: ”Ihana puhdas morsian! Ja ethän sinäkään Marko (nimi muutettu) ole koskaan harrastanut irtosuhteita?” 

Kaikeksi onneksi Marko ei ollut harrastanut, mutta jos olisi jossain vaiheessa elämää näin päässyt käymään, olisiko hänellä tuossa tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa kuin myötäillä? 

Astu esiin sopivalla ja sopimattomalla ajalla, sanoo Sana. Tähän kuulee monesti lisättävän, että vaikka aika olisi itselle tai kuulijalle sopimaton, tapa ei saisi sitä olla. Joku saattaa loukkaantua itse asiasta, mutta toisaalta melkein mistä tahansa voi puhua loukkaamatta, kun asettelee sanansa viisaasti. 

Evankeliumin julistaminen onnittelupuheen varjolla on toisinaan koetellut hyvän maun rajoja, enkä ole ainakaan tähän mennessä kuullut, että hääevankelistojen ponnistelut olisivat kantaneet toivotunlaista hedelmää. Mitäpä tuosta, kunhan Kristusta julistetaan, saattaisi Paavali kuitenkin sanoa – tarkoitus pyhittää keinot, rapatessa roiskuu ja niin edelleen. Ratkaisevinta lienee se, miten ihmiset kohtaavat toisiaan, kun juhlat ovat ohi.


Säde Loponen



40/201

”Tul ny sääki kirkkoo!” – Porin helluntaiseurakunnassa tavataan kuukausittain uusia ihmisiä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja