Sinisen ristin kansa

Oliko se ki­rahvipuku kiva?” ky­syy nuori nainen pu­helimessa Tukholman päärautatieasemalla. Olipa hän turisti tai ruotsinsuomalainen, hän ei sel­västikään arkaile puhua suomea yleisellä paikalla. Eivätkä arkaile monet muutkaan – suomea kuu­lee Tukholman seudun kaduilla ja liikennevälineissä vähän väliä. Mihinkä lienevät nuokin paikal­lisjunassa juttelevat vanhat mie­het menossa?

 

Suomen kielen muuttunut maine Ruotsissa näkyy myös kie­likurssien suosiossa. Osa niistä toisen polven ruotsinsuomalai­sista, jotka aikoinaan häpesivät vanhempiensa äidinkielen puhu­mista, opiskelevat nyt sitä. ”Ny­kyään suomen kielen osaaminen voi olla Tukholmassa jopa vähän muodikasta tai ainakin kiinnos­tavaa”, Helsingin Sanomat kirjoit­ti hiljattain.

 

Tämä on hyvä lähtökohta mat­kata Ruotsiin etsimään suomen­kielisiä helluntailaisia. Puhutaan­ko finskaa enää seurakunnissa?

 

 

Ihania ongelmia

Södertäljen kansainvälisen seura­kunnan lähetyskirpputorilla en­simmäinen korviin kuuluva kie­li on odotetusti ruotsi. Kirpputo­rin kahvilassa suomella kuitenkin pärjää.

 

– Kaksi tuollaista sämpylää, lä­hetyspastori Mika Halkola sanoo ja osoittaa myytävänä olevia laski­aispullia. Suomesta tullutta vieras­ta hymyilyttää. Ruotsin sana säm­la tarkoitta sekä pullaa että säm­pylää. Ensimmäinen sekakielinen ilmaisu bongattu.

 

Noin 40 kilometrin päässä Tuk­holman eteläpuolella sijaitseva Sö­dertälje on perinteistä suomalais­aluetta. Halkola ja seurakunnan johtava pastori Petri Kosonen ovat hyvällä tuulella. Seurakun­nan ylläpitämä käytetyn tava­ran aarreaitta on jälleen mukavan täynnä väkeä ja hengellinen toi­minta myötätuulessa. Viime vuo­den toukokuussa yhteisöön liitet­tiin 20 uskovan arabin ryhmä, ja ryhmään kuuluvasta Magdy Eb­rahimista tuli Kososen ja Halkolan kollega.

 

Kaikkiaan seurakuntaan liittyi viime vuonna 50 ihmistä. Heistä noin 30 oli muita kuin suomalais­taustaisia. Jäsenmäärä oli vuoden lopussa 215.

 

Samaan syssyyn vaihtui myös seurakunnan nimi. Suomalaisesta helluntaiseurakunnasta tuli kan­sainvälinen seurakunta, Södertäl­je internationella kyrka.

 

– Viime vuosi oli jäsenkehityk­seltään seurakuntamme histori­an paras. On äärettömän ihanaa, kun on yhteisiä jumalanpalveluk­sia ja mennään kokouksen jälkeen yhdessä kahvioon, jonne me tosin emme enää mahdu. On tullut iha­nia ongelmia, Mika Halkola kertoo.

 

Käytännössä kahden kieliryh­män rinnakkaiselo toimii siten, että erillistilaisuuksien lisäksi jär­jestetään säännöllisesti yhteisiä tilaisuuksia. Niissä pääkielenä on ruotsi, jota tulkataan arabiaksi ja tarvittaessa suomeksi. Suomalais­väestöstä 95 prosenttia pysyy täy­sin mukana ruotsin kielellä, vaik­ka se ei tunnekieli olekaan, pasto­rikaksikko arvioi.

 

Petri Kososen mukaan arabi­ankielisessä työssä on sama ilme kuin oli suomalaistyössä 1980-lu­vulla: paljon lapsia, eikä vielä osa­ta ruotsia.

 

– Södertäljessä 51 prosenttia asukkaista on ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia eri mais­ta. Jos haluamme seurakuntana koskettaa kaupunkia ja sen asuk­kaita, on luonnollista, että se nä­kyy seurakunnassamme. Me emme edes käytä sanaa maahan­muuttajatyö; meille nämä ihmiset ovat osa meitä.

 

Kirpputorin johtaja Carita Jo­kimäki pitää arabien mukaantu­loa suurena siunauksena.

 

– Seurakuntamme lähetystyön­tekijä Anja Nousiainen toimi 20 vuotta Jordaniassa arabien kes­kuudessa. Nyt me saimme kerralla siunata seurakuntaamme 20 ara­bia, Jokimäki kertoo ja näkee nu­meroiden yhtäläisyydessä muka­vaa symboliikkaa.

 

 

Kylmiä tosiasioita

Ruotsinsuomalaisista helluntai­yhteisöistä viisi on itsenäisiä seu­rakuntia – Haaparanta, Göteborg, Borås, Södertälje ja Skövde. Kaik­ki muut ryhmät toimivat ruotsin­kielisten seurakuntien yhteydessä.

 

Ryhmien katto-organisaatio­na palvelevan Ruotsinsuomalai­sen Helluntaisäätiön nettisivuil­la paikkakuntia on lueteltu yli 40. Lista on kuitenkin osittain har­haanjohtava: viikoittaista suomenkielistä kokoustoimintaa on enää vain noin 20 kunnassa ja kaupungissa, arvioi Helluntaisää­tiön julkaiseman Uusi Yhteys -leh­den päätoimittaja, pastori Timo Hakkarainen.

Muutos on ollut 2000-luvulla merkittävä.

 

– Täällä on monia alueita, jois­sa jäljellä olevat harvat ensimmäi­sen polven helluntaiuskovat eivät enää jaksa jatkaa työtä. Kylmät realiteetit lyövät vasten kasvo­ja. Tämä on se tie, jota meidän on täällä kuljettava.

 

Vielä tämän vuosikymmenen alussa suomalaisryhmiin arvioitiin kuuluvan lähes 2 000 aktiivijäse­ntä, nyt määrä on 1 200–1 500:n välillä, pastori-päätoimittaja yn­näilee.

 

Vastaavaa laskusuhdannetta on koettu suomenkielisissä adventis­ti- ja vapaakirkollisissa yhteisöis­sä. Esimerkiksi suomalaisia va­paakristillisiä ryhmiä on Ruotsis­sa enää neljä.

 

Hakkarainen rinnastaa seura­kunnat eri maanosien aikoinaan vahvoihin Suomi-seuroihin. Hiipumisen keskeiset syyt ovat sa­mat: muuttoliikkeen heikkene­minen sekä toisen ja kolmannen polven siirtolaisten etsiytyminen kantaväestön aktiviteetteihin.

 

Viimeksi mainittu liikehdintä täytyy pitää mielessä myös silloin, kun arvioidaan ruotsinsuomalais­ten vapaakristittyjen kokonais­määrää. Ruotsinkielisissä seura­kunnissa heitä on satoja.

 

– Heitä on perinteisissä seura­kunnissa, karismaattisissa seu­rakunnissa ja Hillsongissa, ja he tuovat suomalaisuuttaan ylpei­nä esille muissa yhteyksissä. Esi­merkkinä tästä käyvät omat lap­seni: molemmat ovat syntyneet täällä ja puhuvat suomea, mutta toimivat ruotsinkielisissä seura­kunnissa, koska heidän puolison­sa eivät osaa suomea.

 

– Myös Suomen seurakunnissa on runsaasti henkilöitä, jotka ovat täällä tulleet uskoon.

 

 

Härmäläiset konservatiivit

Harmaa kevättalvinen sunnuntai alkaa hämärtää. Tukholman Fi­ladelfia-seurakunnan alakerras­sa raikuu tuttu laulu: ”Pyhä, pyhä, pyhä! Kiitoslaulu suuri…”. Seu­rakunnan suomenkielinen ryh­mä, noin 450 jäsenen Finska Fi­ladelfia, muutti helmikuun alus­sa vuokratiloista äitiseurakunnan kirkkorakennukseen Rörstrands­gatanille. Syynä oli vanhojen tilo­jen roima vuokrankorotus.

 

Nyt menossa on jumalanpalve­lus, jonka jälkeen on luvassa ”fiik­ka”, kahvittelu, ruokasalissa.

 

Muuton vuoksi myös Finska Fi­ladelfiassa on ollut huolta. Miten käy suomenkielisen toiminnan osana noin 5 600-jäsenistä mega­seurakuntaa?

 

Huolta ei ole hälventänyt se­kään, että suomalaistyön kakkos­pastoriksi palkattiin viime vuonna suomenruotsalainen Stefan Sig­frids. Ensi kesänä Sigfridsistä tu­lee ryhmän johtava paimen Timo Hakkaraisen tilalle.

 

– Muutos on ollut haastava meille jokaiselle. On ihana, kun seurakunnassa voi puhua suomea. Toisaalta totuus on sekin, että me emme pitkällä tähtäimel­lä voi säilyttää perisuomalaista identiteettiä, vaan meidän on so­peuduttava tietyssä määrin, jotta voimme saavuttaa muita, seura­kuntalaiset Eija ja Lasse Korho­nen pohtivat.

 

Suomalaisryhmän vanhimmis­toon kuuluva Mika Lallukka tar­kastelee asiaa suomenkielisen toi­minnan laajemman tarpeen kaut­ta. Tukholman alueella asuu noin 100 000 ihmistä, joilla suomi on vähintään kakkoskieli. Silti kau­pungissa järjestetään sunnuntai­sin tiettävästi vain kolme suomen­kielistä jumalanpalvelusta, vaikka kaikki kirkkokunnat laskettaisiin mukaan.

 

– Suomesta muuttaa tänne koko ajan porukkaa työn peräs­sä, ja täällä tarvitaan aina evanke­liumin julistamista suomeksi, Lal­lukka linjaa.

 

Puoliso Laila Lallukka toivoo muuton madaltavan kynnystä ot­taa ruotsinkielisiä ystäviä mukaan seurakuntaan.

 

– Esimerkiksi meidän tyttärem­me kaikki kaverit ovat ruotsinkie­lisiä. Puhtaasti suomenkielisellä seurakunnalla ei ole tulevaisuut­ta, kun sinne ei voi tuoda kave­reita. Pitää löytää keskitie. Seu­rakuntamme identiteetti on vah­vasti suomalainen, mutta voi olla, että tämä muutto on meille erit­täin hyväksi, ettemme jää vanhoi­hin uriin.

 

Yksi vastarintaa nostattanut tekijä on ollut Filadelfian rukous­huoneen sukupuolineutraali ves­sa. Etenkin suomalaisryhmään kuuluville romaneille ajatus mu­kavuushuoneesta, jossa miehet ja naiset kyykkivät viereisissä loo­seissa, on ollut vaikeasti sulatel­tava. Näin siitä huolimatta, että Ruotsin ostoskeskuksissa tällaisia käymälöitä on ollut jo vuosia.

 

Suomalaisten protestoitua asi­asta kirkkorakennuksen alaker­taan järjestettiin pelkästään nai­sille tarkoitetut WC-tilat.

 

Vessakeskustelu on esimerkki siitä, miten Ruotsissa suomalai­suus näkyy opillisena ja käytän­nöllisenä konservatiivisuutena. Olipa kyse jumalanpalveluskult­tuurista, naisjohtajuudesta, seu­rakuntajäsenyyden kriteereistä tai eri kirkkokuntiin kuuluvien paikallisseurakuntien yhdistymises­tä, suomalaisilla on taipumus pi­tää kiinni totutuista linjauksista.

 

Seurakunnan maahanmuutta­jatyössä suomalaiset ovat jo pit­kään olleet koko Filadelfia-yhtei­sön profiilipelaajia. Oma siirtolais­tausta helpottaa kohtaamista.

 

– Työelämässäkin ulkomaalai­set pärjäävät keskenään parem­min. Monessa vuorovaikutus­tilanteessa tuntuu, että toiselle maahanmuuttajalle on helpompi, kun ilmenee, etten olekaan ruot­salainen, Mika Lallukka toteaa.

 

 

Hyvä yhteistyö vaatii ystävyyttä ja aikaa

Vaikka useimmilla suomalaisilla helluntairyhmillä ei ole enää voi­mavaroja pitää kokouksia tai teh­dä ulospäinsuuntautuvaa evanke­lioimistyötä, toiset auttavat niitä – esimerkiksi hengellisten radio-ohjelmien muodossa.

 

Göteborgin itäpuolella sijaitse­van Boråsin suomenkielinen hel­luntaiseurakunta tuottaa ohjelma­sisältöä paikallisen lähiradioyhdis­tyksen kanavalle yhdessä viiden muun suomalaistoimijan kanssa.

 

Kristillisiä ohjelmia tekevät myös ruotsinsuomalainen Sley, paikallinen Israelin ystävät -yhdistys sekä Ruotsin kirkon suo­menkielinen työ. Maallisia toimi­joita ovat Suomi-seura ja SisuSam­po-yhdistys.

 

Boråsissa tuotettujen hengel­listen sisältöjen lisäksi kanaval­la kuuluu Radio Deistä tuttu Raa­mattu kannesta kanteen -ohjelma. Viikoittain suomenkielistä lähe­tystä on yhteensä 31 tuntia.

 

– Kanavan kuuluvuusalue ulot­tuu noin 60 kilometrin päähän, lä­hes Göteborgiin asti. Lisäksi ka­navaa voi kuunnella netin kautta. Taannoisen kuuntelijatutkimuk­sen mukaan jokaisella suomenkie­lisellä lähetyksellä on keskimäärin noin 1 100 kuulijaa, Boråsin suo­menkielisen helluntaiseurakun­nan pastori Timo Pellinen kertoo.

 

– Raamattu kannesta kanteen -ohjelma kuuluu myös Trollhätta­nissa ja Södertäljessä luterilaisten kustantamana. Göteborgissa suo­malainen helluntaiseurakunta te­kee televisiotyötä. Heidän lähetyk­sensä näkyvät kaapeliverkon kaut­ta myös muualla maassa.

 

Pellinen kehuu hengellisten ja maallisten toimijoiden yhteyttä. Radiotyön lisäksi Boråsissa teh­dään laajapohjaista yhteistyötä esimerkiksi vanhusten virkistys­toiminnan ja yhteisten äitienpäi­vä- ja itsenäisyyspäiväjuhlien jär­jestämisessä.

 

Kristillisten suomalaisyhtei­söjen välinen ekumenia on noin 70 000 asukkaan Boråsissa ken­ties parasta koko maassa. Vahva yhdistäjä on suomalaistahojen yhdessä perustama Israelin ystä­vät -yhdistys.

 

Boråsissa luterilaisen kirkon suomalaistyö, Israelin ystävät ja suomalainen helluntaiseurakun­ta järjestävät kaikki suurimmat tapahtumat yhdessä – Israel-vii­konloput, miestenpäivät, joulu­juhlat. Kerran kuukaudessa on vastuuhenkilöiden kokous, jos­sa suunnitellaan tulevia tapahtu­mia niin, etteivät ne mene pääl­lekkäin. Jos luterilaisten ryhmällä ei ole säestäjää, helluntaipuolelta kysytään apua.

 

– Kun laulaja Joel Hallikai­nen muutama vuosi sitten vie­raili täällä, hän sanoi aistineensa täällä erityisen yhdessä tekemi­sen ilmapiirin. Samaa olivat sano­neet monet muutkin, Timo Pelli­nen kertoo.

 

Suomalaisryhmien yhteistyön merkitys korostuu vielä enem­män paikkakunnilla, joilla väki on todella vähentynyt. Kun oma ryh­mä hiipunut, voidaan siirtyä käy­mään toisen yhteisön tilaisuuk­sissa.

 

– Kun Boråsissa toiminut suo­malainen vapaaseurakunta sulau­tui vastaavaan ruotsalaiseen seu­rakuntaan, osa suomenkielisistä vapaakirkollisista tuli meille.

 

Kielirakkauden lisäksi yhteis­työhakuisuutta ruokkii ympäris­tö. Ruotsissa herätyshenkisten seurakuntien kanssakäyminen on

yleisesti hyvin vahvaa.

 

 

Kovaa maaperää auraamassa

Kanssakäymisestä iloitsee myös Boråsin luterilaisen seurakunnan suomenkielistä työtä luotsaava pastori Sakari Kalliomaa.

 

Noin 70 prosenttia ruotsinsuo­malaisista kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mikä on enemmän kuin ruotsalaisista keskimäärin. Aktii­visia on kuitenkin vähän. Esimer­kiksi Boråsin noin 10 600:sta ni­mellisesti luterilaisesta suomalai­sesta säännöllisesti tilaisuuksissa käy alle 50.

 

Oman väen vähyys saa arvos­tamaan yhteyttä. Työnsä ohella Kalliomaa toimii Suomen Evan­kelis-luterilaisen Kansanlähetyk­sen työntekijänä Ruotsissa, ja va­paakristittyjä tulee vastaan myös niissä tilaisuuksissa.

 

– Viime aikoina on korostunut ilmiö, että tilaisuuksissamme käy eri seurakuntiin kuuluvia usko­via. Kansanlähetyksen seuroissa 30 osallistujasta 20 voi olla hel­luntailaisia. Se on iloinen asia. Sy­dämen uskovien joukko yhdistyy Jeesuksen kautta.

 

Pastoria surettaa Ruotsin lute­rilaisen kirkon vieraantuminen Raamatusta. Samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimi­set, Jumalasta käytettävät suku­puolineutraalit ilmaisut sekä piis­patason kommentit, joissa Jeesus rinnastetaan profeetta Muham­mediin, ovat vain jäävuoren näky­vä huippu siitä maallistumispro­sessista, joka kirkossa ja sen jäse­nistössä on jatkunut jo pitkään.

 

– Se on surullista. Kirkko on pääosin kadottanut sanoman, joka sillä pitäisi olla. Toimituskes­kusteluissa joutuu lähtemään liik­keelle ihan kristinuskon aakkosis­ta. Sama koskee useimpia suoma­laistaustaisia. Maaperä on todella kova, ja Jeesuksesta puhuminen ja Jumalan sanasta kiinni pitämi­nen aiheuttaa ristiriitoja. Onnek­si teräviä iskujoukkojakin on he­reillä.

 

Yksi tapa päästä kontaktiin toi­sen ja kolmannen polven ruotsin­suomalaisten kanssa löytyy kie­lestä. Ruotsissa luterilaiset seu­rakunnat ovat yksi taho, joka on alkanut järjestää suomen kielen ja kulttuurin kursseja.

 

 

Täydellinen yhdistelmä

Kaikki juttua varten haastatel­lut kokevat ruotsalaisen yhteis­kunnan menneen huonompaan suuntaan 2000-luvulla. Maahan­muuton ongelmat ovat kärjisty­neet. Poliiseihin kohdistuneet hyökkäykset kertovat arvomaa­ilman syvärakenteiden murrok­sesta. Suvaitsevaisuus ja suvait­semattomuus kietoutuvat omitui­seksi kudelmaksi, jossa ei välillä tiedä, kumpi on kumpaa.

 

– Olimme poissa yhteensä yh­deksän vuotta Ruotsista. Kerjä­läiset ovat täällä ihan uusi asia. Väkivalta on lisääntynyt, samoin turvattomuus, Petri Kosonen luonnehtii.

 

– Pinnan alla kytee jonkinlai­nen pelko. Ilmassa on epävar­muutta, Eija Korhonen toteaa.

 

Silti harva ruotsinsuomalai­nen haaveilee enää paluusta Suo­meen. Ongelmista huolimatta Ruotsi on suomalaistaustaiselle kristitylle monin tavoin hyvä paik­ka asua. Eikä Suomen vetovoima­kaan ole enää entisellään. Esi-isi­en kotimaa tuntuu vieraalta.

 

Ja ehkä niin on hyvä. Jos joku tässä ympäristössä voi selvi­tä, niin ruotsinsuomalainen herätyskristitty. Ruotsalaisuudesta on tarttunut aimo ripaus ihmis­läheisyyttä, avoimuutta ja positii­visuutta. Samalla on säilynyt pe­riaatteellisuus ja kyky tehdä rat­kaisuja.

 

Täydellinen yhdistelmä.

 

 

Mikä

Ruotsinsuomalaiset

» Ruotsissa asuu yli 700 000 henkilöä, joiden isovan­hemmista vähintään yksi on syntynyt Suomessa. Äidin­kielenään suomea puhuvia on noin 220 000.

» Vahvoja suomalaisalueita ovat muun muassa Tukhol­man ja Göteborgin ympäristöt.

» Aiemmin suomalaisia pi­dettiin hyvinä työntekijöinä, toisaalta väkivaltaisina tap­pelijoina ja juoppoina. Ny­kyään suomalaisten maine Ruotsissa on yleisesti hyvä. Suomalaistaustaisia on näky­villä paikoilla etenkin kulttuu­rielämässä.

» Vuonna 2000 suomesta teh­tiin virallinen vähemmistö­kieli yhdessä meänkielen, saamen, romanin ja jiddishin kanssa. Tietyissä kunnissa kunnalliset palvelut ovat tar­jolla myös suomeksi.

 

 

Heikki Salmela

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Hyvä pomo on usein suomalaistaustainen”

Södertäljessä asuva Carita Jokimäki on yksi niistä toisen polven ruotsinsuomalai­sista, jotka ovat säilyttäneet vahvan suoma­laisidentiteetin. Myös hänen suomen kie­lensä on vahva, kiitos vanhempien tekemi­en valintojen.

 

– Kävin alakoulun suomenkielistä luok­kaa. Kyllähän meitä aina finneiksi nimitel­tiin, mutta ajattelin, että minähän olen finne. Muuten en kohdannut sen enempää kiusaa­mista, Jokimäki muistelee.

 

– Kaupunginosaamme tuli 1980-luvulla iso rysäys syyrialaisia. Äitini sanoi silloin, että he pelastivat suomalaisten maineen. Näihin uusiin tulijoihin verrattuna ruotsalaiset piti­vät meitä samanlaisina itsensä kanssa.

 

Jokimäki ei ole koskaan hävennyt suomea. Hän kuitenkin tietää monia, jotka eivät ole puhuneet suomea julkisilla paikolla tai eivät ole opettaneet sitä lapsilleen.

 

– Suomen opettaminen omille lapsille on vaativaa, koska monen toisen polven maa­hanmuuttajan oma suomi on lapsen tasolla.

Jokimäellä on Rovaniemeltä muuttanut aviomies ja muutoinkin keskivertoa tiiviim­mät kytkökset Suomeen. Myös kotiseurakun­ta on ollut aina suomenkielinen.

 

– Lapsena kävin äidin mukana suomen­kielisessä seurakunnassa, eikä ruotsinkieli­nen toiminta tuntunut omalta myöhemmin­kään. Toisaalta jo nuorena kaipasin seura­kuntaan kansainvälistä identiteettiä ja sitä, että osa toiminnasta olisi ollut ruotsiksi. Sil­loin olisin voinut saada kavereitani parem­min mukaan tilaisuuksiin.

 

– Nyt pidän tärkeimpänä sitä, että seu­rakunnassa palvotaan Jeesusta. Mieheni ei kuitenkaan lähtisi ruotsinkieliseen seurakun­taan; hän etsisi vaikka kivenkolosta suomen­kielisen ryhmän.

 

Jokimäen mukaan Ruotsissa asuminen on vaikuttanut suomalaisiin. Kantaväestön ylenkatseen varjossa on pitänyt tehdä kovas­ti töitä ja olla korostetun reilu, rehti ja avuli­as. Tästä on ollut hyötyä. Harjoitetut hyveet ovat tarttuneet.

 

– Olen huomannut, että jos jollakin työpai­kalla on hyvä pomo, niin hänellä on hyvin to­dennäköisesti suomalaiset juuret.