Tulin uskoon 15-vuotiaana. Kaksi vuotta sen jälkeen minulle profetoitiin, että tekisin töitä köyhien ja sairaiden parissa. Parikymppisenä löysin itseni puolivuotisesta harjoittelusta New York City Relief -työstä, kodittomien keskeltä. Se tuntui heti omalta.
Kutsu töihin City Relief -järjestöön oli armon kokemus. Epävarmuuden, uskonkriisin ja huonojen elämänvalintojen keskellä sain New Yorkista viestin, jossa minua pyydettiin sinne pidemmäksi aikaa. Tajusin, ettei kyse ole minusta tai taidoistani vaan Jumalan armosta.
Nykyisin työskentelen samankaltaisessa työssä Suomessa, ViaDia Helsinki ry:n Levähdyspaikka-työssä. Tarjoamme kiertävänä päiväkeskuksena toimivasta pakettiautostamme kahvia ja pullaa sekä ohjausta palveluihin. Lahjoittajien avulla pystymme noudattamaan New Yorkissa oppimaani periaatetta ”best for the least”, parasta heikoimmille.
Minua innostaa nähdä ja kokea yhteyttä. Jokaiselta ihmiseltä voi oppia jotakin. Myös muutoksen näkeminen rohkaisee, kun tapaa vaikkapa alkoholista vapautuneen ihmisen tai entisen ateistin, joka on kohdannut Jumalan.
Minua surettaa kaikkialla näkyvä kahtia jakautuminen. Ihmiset kaivautuvat syvälle omiin poteroihinsa eivätkä edes pyri dialogiin. Itse yritän aina kädenväännön uhatessa muistaa, että ihminen on arvokkaampi kuin mikä tahansa asia.
Olen kiitollinen perheestäni. Olin jo alkanut luopua pitkäaikaisesta haaveestani, kunnes kohtasin mieheni Paulin. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti: menimme naimisiin neljä kuukautta tapaamisen jälkeen, vuosi siitä syntyi ensimmäinen poikamme ja pari vuotta myöhemmin toinen.
Kun katson peiliin, näen väsyneen mutta onnellisen äidin, jota Jumala rakastaa.
Jeesus on elämäni perustus, joka kestää kaiken.
Elina Rautio