Raamattumissio

Olen pulassa. Tapanani on ollut jo vuosia lukea joka päivä Raamattua ja mielenkiintoista raamatunlukuopasta iltaisin nukkumaan mennessäni. Tapa on niin piintynyt, että esimerkiksi ennen ulkomaan matkaa luen etukäteen kaikki matkapäivien osuudet, jotta en jää niistä paitsi.

Sanan voimalla yöunetkin ovat rauhaisammat ja tapahtumarikkaat (matkustan usein ympäri maailmaa mielikuvitukseni yksityiskohtaisella tarkkuudella rakentamiin kaupunkeihin lomailemaan tai töihin, välillä lennän pilvenpiirtäjien välissä tai sitten soluttaudun agenttina jonkin epäilyttävän järjestön riveihin).

Nyt olemme muuttaneet uuteen kotiin (oikeasti, ei unessa). Elävästi muistan, että muuttopäivän aamuna pakkasin Raamattuni samaan laatikkoon P.G. Wodehousen ratkiriemukkaan romaanin kera. Olin rationaalisen varma siitä, että yhtä säntillisesti kuin aurinko nousee aamulla, löydän kyseisen kollin vaivatta uuden kodin kaaoksen syövereistä.

Siitä on nyt kaksi viikkoa, ja Raamattuni on vieläkin yhtä tietymättömissä kuin Atlantiksen kadonnut kaupunki.

Ihmislapsen on aina hyvä pitää ohjenuoranaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Nyt mieltäni kaihertaa niiden sijaan epäily, toivottomuus ja kiukku.

Muovilaatikoiden, matkalaukkujen, kotilaatikoiden ja korien lisäksi hankimme muuttoa varten 65 pahvista muuttolaatikkoa. Kun pakatessa saimme laatikon täyteen, kirjoitimme kiltisti sen kanteen ja päätyihin, mihin huoneeseen sen olisi tarkoitus löytää tiensä uudessa paikassa, ja lisäksi aina tarpeen mukaan kirjoitimme laatikkoon vinkkejä sen sisällöstä: ”veranta/eteinen” tai ”makuuhuone/klaffipiironki – Mikan farkkutakki” jne.

Nyt olen käynyt läpi kaikki etäisestikin mahdolliset laatikot eri huoneissa – penkonut niitä mielivaltaisesti ja purkanut sisällön vieressä olevaan tyhjään laatikkoon, mutta tuloksetta.

Sinänsä Raamatun katoamisessa on paljon hyviä (ehkä johdatuksellisia?) puolia. Olen poikkeuksellisen ahkerasti tyhjentänyt laatikoita, järjestellyt tavaroita ja siirtänyt löytämiäni ”vääriä esineitä” omille paikoilleen metsästysretkeni edetessä.

Onhan meillä vielä jossakin laatikon pohjalla useampiakin Raamattuja, mutta kun pitäisi löytää juuri se, mihin on tottunut. Ison Perheraamattumme löysin jo, mutta sen lukeminen sängyssä on kuin pitäisi alasinta ojennettujen käsivarsien päässä kasvojen yläpuolella.

Lasten savityöt ovat nyt paikoillaan senkissä, jauhot, sokerit ja mausteet hyllyillään keittiössä, vaatteetkin melko ojennuksessa henkarikaapissa ja kodinelektroniikka kytketty toimintakuntoon. Tyhjiä laatikoitakin on viety pahvinkeräykseen jo röykkiöittäin. Mutta missä on Raamattuni? Koiraammekaan ei tässä ehdi kouluttaa raamatunnoutajaksi.

Veikkaan tarinalle kuitenkin onnellista loppua tulevien päivien uutteran salapoliisityön ja jäljityksen päätteeksi, mutta tällä hetkellä mysteeri on vielä ratkaisematta. Onneksi etsivä löytää.


Mika ”Sherlock” Kavasto