Piilossa pylvään takana

Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock
Nuorena kävin ystävieni kanssa tutustumassa tukholmalaisen seurakunnan sunnuntaikokoukseen. Tila sijaitsi syvällä ison rakennuksen uumenissa, jonne kuljettiin pitkien käytävien kautta. Seurakunta oli helpottanut etenemistä sijoittamalla tervetulotiimin jäseniä pitkin matkaa. Joka mutkassa vastassa oli naisia ja miehiä, jotka hymyilivät ja nyökkäsivät iloisesti.

Jotkut meistä olivat hyvin vaikuttuneita siitä, kuinka ihmiset otettiin vastaan. Itse mietin, että hyvästä ideasta huolimatta vähempikin olisi riittänyt. Me ihmiset olemme niin erilaisia; introvertille tuollainen huomion vyöry tuntuu jo vähän kuormittavalta.

Jotenkin ihmiset on kuitenkin huomioitava, ovat he luonteeltaan millaisia tahansa. Opiskelupaikkakunnallani liityin seurakuntaan, jonka pastori kätteli jokaisen tulijan ovella. Moni sanoi, että juuri se oli saanut heidät tulemaan uudestaankin.

Itse lähestyin kyseistä seurakuntaa pienimuotoisen rukousillan kautta. Minut otettiin alusta asti niin hyvin mukaan keskusteluihin, että aloin käydä säännöllisesti. Olin ihan eri ikäluokkaa kuin muut kävijät, ja pastorin teini-ikäinen poika vitsailikin, että minun pitäisi keksiä itselleni muuta tekemistä, koska ”sinne on pääsy kielletty alle 40-vuotiailta”. Ikää tärkeämpää oli kuitenkin se, että minut hyväksyttiin joukkoon ja minua kuunneltiin. Yllätyksekseni muut olivat kokeneet asian toisinpäin: heitä oli rohkaissut se, että minä, nuori ihminen, olin hyväksynyt heidät. Tämä on hyvä muistaa, kun mietitään ratkaisuja sukupolvien väliseen kuiluun.

Tervetulleeksi toivottamisessakin kannattaa varoa liian pitkälle meneviä tulkintoja. Eräs tuttavani oli kiireisessä lapsiperhevaiheessa ehtinyt vain harvoin seurakuntaansa, ja kun hän lopulta sinne asti pääsi, häntä luultiin ensikertalaiseksi. Tervetulotiimiläinen esitteli hänelle seurakunnan toimintaa niin innokkaana, ettei tuttavani kehdannut tunnustaa olleensa jäsenenä jo kymmenen vuotta. Lopputuloksena oli ennemmin kiusaantunut kuin tervetullut olo.

Tunnen monia vapaakristittyjä, jotka ovat kokeneet vaiheen, jolloin he ovat vetäytyneet joksikin aikaa oman seurakuntansa toiminnasta ja käyneet keräämässä voimia luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa. Itsekin olen toisinaan väsyneenä päätynyt juuri luterilaisen kirkon penkkiin.

Mistä tässä ilmiössä on kyse? Joidenkin kohdalla oma yhteisö on vaatinut liikaa ja luterilainen tapa toteuttaa hengellisyyttä tuntuu armollisemmalta. Mistään kovin dramaattisesta irtiotosta ei kuitenkaan aina ole kysymys. Joskus vain ihminen kaipaa sitä, että voisi hukkua massaan, mikä ei pienissä ja tutuissa yhteisöissä ole mahdollista.

Jos elämä on ollut niin hektistä, että ajatus kirkkokahvikeskusteluista uuvuttaa jo etukäteen, on helpotus livahtaa isoon kirkkoon tuntemattomien ihmisten joukkoon ja vetäytyä jonkin pylvään taakse murjottamaan. Siinä saa kohdata Jumalaa ja olla ihmisten keskellä ilman seurallisuuden vaatimusta.

Viime aikoina massaan hukkuminen on käynyt luterilaisessakin ympäristössä yhä vaikeammaksi. Ne mokomat ovat omaksuneet samoja tapoja kuin meikäläiset: koskaan ei tiedä, milloin joku käskee taputtamaan käsiä musiikin tahtiin tai kättelemään vierustovereita ja toivottamaan siunausta. Mihin tässä maailmassa enää voi luottaa, jos ei edes luterilaiseen jäykkyyteen?

Pakko kuitenkin myöntää, että vaikka välillä on rentouttavaa heittäytyä anonyymiksi, pohjimmiltaan ihminen kaipaa yhteisöllisyyttä ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys on paikka, jossa kannattaa toisinaan vierailla, mutta sinne ei ole terveellistä jäädä asumaan.


Säde Loponen


10/2016Kirjallisuus:The

”Tul ny sääki kirkkoo!” – Porin helluntaiseurakunnassa tavataan kuukausittain uusia ihmisiä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja